Espanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan
oli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia
sijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja
hollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat
muodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja
Suomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta
myöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten
piireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä
esimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille,
ranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen
tupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän
sivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he
tupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat
seisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja
vastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä,
etteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella,
sillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin
joka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti
väistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat
böömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.
Politiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä
vallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki
voitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain
joukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen
onnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä
odotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät
voineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän
aikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja;
kaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei
ymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan
Euroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta
kartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.
Kaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla.
Eräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa
liikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta,
jonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin
kohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen
selästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain
menon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut,
Sagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas
ratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui
asiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen
pyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin
vahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.
Vahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli
luullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja
taluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään
vanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen
hummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi
hänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen
viereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen
kohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.
Ester Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta
outojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista
tuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi
lähteäkseen.
Mutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi,
sanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut
heidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen
kunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.
-- Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki,
että sinä olet minun pikku morsiameni, -- virkkoi Sager huolettomasti,
istuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman
pienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.
-- Hänen morsiamensa! Toivotamme onnea! Toivotamme onnea! -- huusivat
vieraat, keräytyen täytetyt lasit kädessä säikähtyneen tytön ympärille,
jolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. He eivät kuulleet
ensi kertaa Kalle Sagerin kerskuvan läheisestä tuttavuudestaan
Pohjanmaan porvariskuninkaan kanssa ja kaikista hänen rikkauksistaan,
nuorin tytär niihin luettuna. Tuommoista pientä halpaa porvaristyttöä
kohtaan sopi käyttäytyä miten tahansa.
-- Maljanne, hempukkaani! - huusi yksi julkeimmista, tuo jo jotensakin
humaltunut Gyllenfelt.
-- Oo, juokaa vain -- ei tämä ole tervaa, tämä juoma! -- nauroi nuori
keikari von Harzdorf, jolla oli sorein kankipalmikko koko seurassa.
-- Toivon, että pääsemme sulhaspojiksi teidän häihinne! -- lisäsi
pilkallisesti lihava parooni Krauser, Tukholman paras juustontuntija,
pistäen lautasliinansa liivin ja huolellisesti kiilloitetun
rintaröyhyksen väliin.
-- Entä ne hienot keittiöliinat, jotka anoppi on antava! -- sanoi
hienosteleva Lejonram, joka kerskaili siitä, että hän kuuden viikon
kuluessa oli menettänyt kaksi tynnyriä kultaa biribi-pelissä.
-- Kas niin, pikku ystävämme, tulkaa ja ottakaa ryyppy ja voileipä! --
jatkoi malttamaton Gyllenfelt tarttuen kaiken kukkuraksi Esteriä
vasempaan käteen, taluttaakseen tämän pöydän ääreen.
Mutta nyt olikin jo Ester Larssonin lyhyt kärsivällisyys loppunut. Hän
vastasi hävyttömälle herralle niinkuin kenties monikaan loukattu tyttö
ei olisi rohjennut hänen sijassaan vastata. Hän sivalsi häntä
ratsuvitsalla vasten naamaa. Ja hyvästi hän osasikin. Heleänpunainen
juova miehen tulipunaisiksi sähähtäneissä kasvoissa todisti, että
kuritus oli yhtä perinpohjainen kuin hyvin ansaittukin.
-- Sinä saakelin porvaristallukka! -- semmoinen oli se hieno lausahdus,
joka ensi hämmästyksessä pääsi tuon humalaisen herran huulilta samalla,
kun hän päästi Esterin käden ja tapaili kirvelevää paikkaa.
Herrain närkästys tästä loukkauksesta oli hirmuinen. He tunkeilivat
Esterin ympärille meluten ja ilvehtien. Herra Sager jätti lautasensa ja
vasta pöytään kannetun hummerin siksensä, lausuakseen paheksumisensa
tuon taitamattoman tytön kovin törkeästä käytöksestä. Ainoastaan
Krauser istui naurahdellen paikallaan, lautasliina rintaröyhyksen
edessä ja ruoti itselleen herkkupaloja paistetusta juhlakampelasta.
Tämän hälinän aikana ei lainkaan huomattu, että uusi vieras oli tullut
viereiseen huoneeseen ja pyytänyt lasillisen viiniä, samalla kun hän
raollaan olevasta ovessa selvästi kuuli jokaisen sanan salista. Nyt hän
näki hyväksi astua keskelle seuraa, sysäsi nenäkkäimmät syrjään ja
asettui rohkeasti Esterin viereen.
Vastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan
Espanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester
Larssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella
syytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.
-- Mitä tämä on? -- huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, --
mitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä
tavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko
täällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön
mainetta?
Herrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: -- Kuka on antanut
kreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt
aatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja
sitten suutani.
Bertelsköld loi ylenkatseellisen silmäyksen puhujaan.
Lejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä
rentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: -- Ole
järkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin
annamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen
ritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.
-- Kuka on levittänyt...?
-- Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi,
sillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman
parturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä
mieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.
-- Vai niin, -- kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan
jotakin, -- kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin
saapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!
-- Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä
ylhäisiä yömyssyjä.
-- Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja
-- kesiä, syksyjä ja talvia -- tarpeen mukaan.
Myrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet
erääseen sivuhuoneeseen. -- Jää tänne hetkiseksi, -- kuiskasi hän; --
ja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen
tekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.
-- Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! -- huudahti
Ester ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää
tiennyt mitä sanoi.
-- Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne;
tuo häväistys vaatii verta!
-- Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! -- ja hän
tarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.
-- Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun
kunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?
Ester katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen
kätensä. -- Mene, mene! -- kuiskasi hän, turhaan koettaen salata
kyyneleitään.
Bertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki
vieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen
ensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.
-- Hyvät herrat, -- sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, --
herra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen
täydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia
ensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa
todistajakseni.
-- Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta
Liljeholmissa, -- ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä
häirittiin näin hauskassa toimessa.
-- Mahdotonta! Pimeä tulee! _Allons_, käykäämme asiaan käsiksi! --
huudettiin.
-- Se on minunkin mielipiteeni! -- virkkoi Bertelsköld.
He järjestyivät, ja takit heitettiin pois. Gyllenfelt oli tuota pikaa
selvinnyt ja valitsi von Harzdorfin todistajakseen.
Taistelu alkoi. Molemmat vastustajat olivat harjaantuneita
miekkailijoita, mutta Gyllenfelt, vimmoissaan kärsimästään
loukkauksesta, ei voinutkaan säilyttää sitä mielenmalttia, jota hän
niin hyvin olisi tarvinnut osatakseen välttää taitavan vastustajansa
iskuja. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin oikeaan olkapäähän sattunut
ankara isku pusersi häneltä raivoisan huudahduksen.
-- Ei haittaa; jatkakaamme! huusi hän. Mutta samassa riippui hänen
kätensä hervotonna kupeella, ja Bertelsköld laski miekkansa.
-- Nyt on teidän vuoronne, herra von Harzdorf, -- virkkoi kreivi.
Haavoitettu vietiin syrjään, ja Harzdorf astui sijaan. Nuori ja hento
kun oli, olisi hän ollut helppo saalis säälimättömämmälle viholliselle.
Bertelsköld raapasi vain vähän hänen oikeata poskeaan, jonka perästä
todistajat kiirehtivät panemaan miekkansa ristiin taistelijain välille.
-- Hyvästi, menestyksesi kauniin sukupuolen parissa, muistutti Krauser,
säälimättä hämmästynyttä ystäväänsä, jonka ensimmäisenä huolena oli
katsella haavaansa peilistä.
-- Nyt on teidän vuoronne, herra parooni! -- sanoi Bertelsköld, ollen
ulkonäöltään yhtä maltillinen kuin ennen, vaikka hänen tuimasta
äänestään voi arvata, että viha kuohui hänessä.
-- Olisitte voinut odottaa, kunnes olisin lopettanut tämän kalkkunan,
-- murisi taisteluun vaadittu, kääntäen lautasliinansa huolellisesti
kokoon, pyyhkäisi huuliaan ja asettui taisteluasentoon. -- Joutuisaan,
minulla on nälkä! -- lisäsi hän huolettomasti leikitellen miekkansa
kanssa, ikäänkuin ei olisi koskaan käyttänyt sitä muuhun kuin omenain
pudottelemiseen.
Bertelsköld ei kumminkaan antanut pettää itseään. Hän tiesi, että hän
nyt oli tekemisissä vaarallisimman vihollisensa, Tukholman kuuluisimman
miekkailijan kanssa, joka oli harjaantunut kaikkiin Italian mestarien
temppuihin. Hän tiesi, että tuo kylmäverinen, itsekäs ihminen
lävistäisi hänet miekallaan yhtä välinpitämättömästi kuin hän leikkeli
kananpojan palasiksi. Hän päätti pitää varansa, sillä Krauserin
tarkoituksena oli nähtävästi välinpitämättömyydellään tehdä hänet
huolimattomaksi ja houkutella hänet paljastamaan jonkin paikan
ruumiistaan, johon silloin hänen aina valpas miekankärkensä iskisi.
-- Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? --
kysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.
-- Te tulette olemaan ensimmäinen, -- vastasi Bertelsköld samaan
tapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.
-- Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja
tekeillä, -- jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi
salakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään,
mutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.
-- Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, --
huomautti Krauser.
Bertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen
vastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi.
Siinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä
ja rupesi puolustautumaan.
-- Oh, -- kylläpä kreivi on arka ihostaan, -- herjasi Krauser, ja
samassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen.
Kun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan
mielenmalttinsa. -- _Finissons!_ -- huusi hän.
Bertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa
syyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän
siirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon,
mutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen
paremmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi
suoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.
-- _La pièce est finie, allons souper!_ (näytelmä on loppunut,
menkäämme illallisille) -- huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat,
Kaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja
suusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.
-- Heti ratsaille! -- kuiskasi Lejonram.
Bertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän
tempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt
heitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.
Nyt pysähdytti kreivi hevosensa. -- Ei, -- sanoi hän, -- minun täytyy
viedä sinut jälleen isäsi luo.
-- Ennemmin kuolemaan! -- huudahti Ester kauhistuen. -- Naamiaisjuttu
on tunnettu koko Tukholmassa. Isäni on kauhea mies, ja paras, mitä
voisin nyt odottaa, olisi se, että minut vielä tänä iltana
yhdistettäisiin mieheen, jota inhoan.
-- No hyvä, -- sanoi Bertelsköld; minä tiedän toisen turvapaikan, jossa
voit huoleti elää, kunnes myrsky on ohitse. Minä vien sinut äitini
turviin.