Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta
palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan
selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään
odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja
vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas.
Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja
lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen
vaakunan.
Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren
miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta
kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli
sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa
esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon
kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja
kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä
jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut
tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama
turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen
kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt
hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää
ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää
selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti,
sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin
anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi
parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon
kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin
perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa
uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli
pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi
puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.
Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä
Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.
Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut
tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja
kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä
enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja
läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan
_L'enfant jaunen_ esitystä.
Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin
tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt
niin suurta huomiota. -- Ah, -- huudahti _monsieur_ de Broman, --
tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että
te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette
ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia -- lähinnä
ihastuttavaa Amaryllistä -- lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että
kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.
-- Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, -- kuiskasi Bertelsköld,
iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; -- mutta minä pyydän
teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä
tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.
-- Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse
huoneestaan, -- puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen
tunsi hovin asiat.
-- Anteeksi herraseni, te erehdytte, -- vastasi toinen kamarijunkkari,
joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. -- Neiti Stenbock
tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen
vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.
-- Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on
tuhkarokko, -- väitti edellinen.
-- Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen
hoidettaviaan heidän pikku juonissaan! -- jatkoi toinen.
Bertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt
kauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen
vieressään seisoi porvariskuningas.
-- Haluaisin puhua kanssanne, herra kreivi, -- sanoi Larsson kylmästi.
-- Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld --, minullakin on vähän
asiaa herra valtiopäivämiehelle.
-- Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, -- sanoi Larsson ja
vetäytyi erään ikkunan luo. -- Tiedättekö, herra kreivi, että teidän
ratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?
-- Istvanko? Mitä sillä tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää
olevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja
semmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan
maatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti
keksitty juttu?
-- Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun
kävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.
-- No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista.
Vanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon
ja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme
tytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan
puolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli
jäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin
Joosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat
ryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen
koommin -- siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta -- ei ole kukaan
kuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli
lähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja
mielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli
koko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi
heistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini,
Elias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja
heidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän
maatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja
sittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon
neljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen
asianajajansa, viskaali Spolin...
-- Oh, minä tiedän. Se liukas konna...
-- Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden
sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika
Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran
varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten
vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte
ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä
jutusta?
-- Minä sanon, -- vastasi Bertelsköld miettien, -- että kertomus on
varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta
se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa
olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja
kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi
ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän
taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon
luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän
lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on
ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?
-- Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja,
vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka
pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli
saanut hevosen potkaisusta.
-- Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.
-- Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? -- jatkoi Larsson
kylmästi. -- Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä
rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä
vihamiesteni juoniin.
-- Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on,
että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät
semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.
-- Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.
Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?
-- Aioin, -- sanoi Bertelsköld vähän hämillään, -- tahdoin pyytää,
ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.
-- Tyttärestäni? -- Larssonin otsa rypistyi.
-- Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne
Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa
minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko
varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?
Larsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys
hänen edessään. -- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- olen kysynyt
mielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse
huolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää
minulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?
-- En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, -- vastasi Bertelsköld,
vuorostaan päätään nostaen, -- mutta olkaa vakuutettu siitä, etten
turhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman
teidän suostumustanne...
Larsson keskeytti hänet ja laski kätensä hänen olalleen. -- Nuori mies,
-- sanoi hän, -- jotta ette tarvitsisi tehdä sen enempiä kysymyksiä,
tulee teidän tietää, että teidän ja minun sukuni välillä vanhastaan on
vallinnut perinnöllinen viha. Minun tulee meidän molempien kunniaksemme
sanoa, ettemme ole riidelleet yksityisistä eduistamme, vaan sitä
enemmän niistä, jotka ovat kalleimmat valtakunnan ja yhteiskunnan
menestymiselle. Te olette nuorukainen ja sentähden valmis haaveksimaan
milloin minkin mielijohteenne toteuttamiseksi; mutta tultuanne kymmentä
vuotta vanhemmaksi te tulette tuon miehen sijalle (hän osoitti
presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldiä, joka seisoi jonkin matkan
päässä heistä), ja silloin tulee teidän, niinkuin esi-isäinnekin
tarkoituksena, olemaan kansan tallaaminen jalkainne alle. Minä
sitävastoin -- ja Jumalan avulla poikanikin minun jälkeeni -- pidän
kiinni esi-isäini päämäärästä: kohottaa kansaa sen alennustilasta ja
vuorostamme polkea sen sortajat jalkaimme alle. Te ymmärrätte siis,
herra kreivi, että meidän välillämme ei voi olla mitään yhteistä --
korkeintaan jokin kauppa-asia. Olkaa sentähden hyvä älkääkä vaivatko
itseänne. Näytelmä alkaa.
Näin puhuttuaan käänsi hän nuorelle aatelismiehelle selkänsä. Salin
perällä oleva sveitsiläinen maisema nostettiin ylös, ja _L'enfant
jaunen_ esitys alkoi.