Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli
Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty
oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli
sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa,
jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden
kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari,
jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone.
Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä,
joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria
itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen
huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden
varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä
ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester
Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja
näköala itään päin.
Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä
päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan
kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin
siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi
harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti
tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan
omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska
naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli
rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut
kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka
Loviisan läsnä ollessa.
Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä
portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen
edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme
porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana
ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli
kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja
kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta
suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi
keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä
huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai
paremmin sanottuna yksinpuhelusta.
-- Ei sen vuoksi, teidän armonne, -- puheli hän portaita vaivalloisesti
kiivetessään, -- eipä sen vuoksi -- minulla on jumalankiitos silmät
päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta,
joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta
minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta
ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä
Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut
minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että
olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta
varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä
kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra,
semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli
vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon... No,
en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa
palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se
haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka?
Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt
meille sen kunnian -- kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon
kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin
meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin
... huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on
rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja
kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa,
vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja
pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa,
jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on
noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori
väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja
kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta...
Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja
vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä,
ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle
ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja
Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen,
saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman
aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester
oli -- oikukas kun oli -- luultavasti päästäkseen tuota näkemästä,
asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa
puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt
muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita
oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä
päivälläkin oli puolipimeä.
-- Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan
nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee
vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä
koskettelevan, -- mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa
kuulunut.
-- Suokaa anteeksi, -- vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, -- se on
minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa,
se lakastuu.
-- Sallikaa puun olla paikallaan, -- puuttui Bertelsköld puheeseen. --
Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten
hämärässä.
-- No, jos niin on, -- vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa
esille, -- niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin
minä... Missä Kalle viipynee ... mutta kenties, lapseni, otat aluksi
sen virren, jota isäsi niin rakastaa -- numero 354.
Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun
kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa
samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.
-- Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, -- huudahti hän. --
Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä
kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.
-- Mikä hätänä? -- kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.
-- Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!
-- Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille
maksetaankin kaksi plootua vuodessa, -- jupisi eukko. -- Niin se on
aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan.
Loviisa, jää tänne niin kauaksi ... hänen armonsa suokoon anteeksi...
Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat
yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun
varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.
Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä
kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen
tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi
kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin
ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat
tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä
virkkaa.
Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on
tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren
raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi
kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin,
mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:
Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin --
jos niilläkin äänensä oisi,
ja lintuset sävelin taivaisin,
kuin enkelit laulella voisi,
ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan
me kyllin taitaisi kiittää.
-- Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä
tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän
vapaudesta.
Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti
hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:
Kas lintunen lentääpi laaksosta maan,
läpi ilman se liiteleepi,
se riemuiten kiittääpi Jumalataan
ja ilosta viserteleepi,
niin sielukin, lennä sä korkeuteen
ja Luojalles kiitosta laula!
Laulu lakkasi. -- Sano minulle, Ester, -- virkkoi Bertelsköld, vielä
äskeisissä ajatuksissaan, -- kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut
tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot
ikkunasi edessä, -- kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta
ja valoa?
Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta,
ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.
Bertelsköld aukaisi oven. -- Ei siellä ole ketään, -- sanoi hän
teeskentelemättömästi.
-- Niinpä sanon minä kreiville, -- kuiskasi Ester, -- että täällä on
monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun
kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli
petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta
ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.
-- Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?
-- Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?
-- Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on
kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?
-- Niin -- kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän
oli petetty.
-- Aiotko sinäkin hypätä ulos ikkunasta?
-- Kukapa tiesi. Jos minun tulee kovin paha mieli.
-- Kukapa hennoisi mielesi pahoittaa?
-- Voinhan sitten hypätä ilman vain hauskuudekseni.
-- Onneksi on toki ristikko kyllin vahva.
-- Nyt muistan jotakin. Tahtooko kreivi luvata minulle yhden asian?
-- Minkä asian?
-- Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä.
Tietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on
naamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on
eräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut
naamiaisiin?
-- En, pienoiseni, sitä en voi luvata.
-- Minkätähden ette?
-- Sinne tulee vain hoviväki ja muutamia valtiopäivämiehiä.
-- Mutta jos minulla on naamari niinkuin kaikilla muillakin?
-- Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi,
ja sitä en soisi.
-- Hyvästi sitten. Sanokaa paljon terveisiä täti Sagerille!
Ja sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen
tarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti,
ruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli,
että Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan
siellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, -- kaksi
ruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.
Kreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään
tuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä
jälkeäkään hurjasta tytöstä, -- alkoi hänen sydämensä ankarasti
tykyttää. -- Ester! -- huusi hän.
Ei kuulunut vastausta.
-- Ester! -- huusi hän taas, -- sinä pahankurinen tyttö! Sano
sananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!
-- Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? -- kuului raitis ja iloinen ääni
ihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli
ulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä
luukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään
kiinni.
-- Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! --
huusi kreivi suutuksissaan.
-- Saanko nähdä kuninkaan? -- tiuskaisi tuo itsepäinen tyttö.
-- Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin
ilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.
-- Vai niin ... en siis saa nähdä kuningasta? -- jatkoi Ester
huolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta
irti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla
kädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.
Bertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän
nojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä
kiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun
luokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen
vaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui
puolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt
hän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta
sisään ja salpasi rautaristikon.
Silloin löi Ester häntä kasvoihin.
Viha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava -- hän
suuteli tyttöä.
Ester puraisi häntä poskeen.
Nyt häpesi Bertelsköld. Hän, mies, oli suuttunut itsepäiselle lapselle.
Poskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja
jatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:
"Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk'
ynnä enkelit armahasti
pahan pauloilta tietämme turvatkoon
ain' viime hetkehen asti
ja perkeleen juonilta suojelkoon
ain' sielua, ruumistamme."
Huoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester
jalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot
ikkunaa vasten ja itki.