Jos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi
helppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä
maailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa
olisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei
laitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu
niin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi
epätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on
todistuksena tämäkin kertomus.
Aina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld
marraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman
tyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä
Tukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää
hengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa
ajatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo
neljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen
mielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen
tietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö
isoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon
siihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti
kiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten
hienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen
iloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota
ei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi
Tukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen
löytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet
jäljet.
Tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että
valtiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa
Kauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään.
Mutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin
suuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän
sai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti
joka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa,
jossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.
Luutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen
liinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan
niin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja
Turun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja
suomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo
mies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja
aina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä
vielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin
sopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut
vieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti
Bertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan
hyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan
silmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman
nykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin
takkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja hyvälle lemuvan
sylikoiran näköinen.
Että rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli
poistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik
kuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen
henkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata
hallitusmuotoa; että hänellä -- luultavasti sentähden -- oli onni olla
ylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi
kreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia -- että kreivitär
Tessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut
Kaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet;
kaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt
kertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka "kelpaisi
kuninkaallekin". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä
mahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille,
jota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä
tietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata
siitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen
luoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja
murhetta...
Tähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen
kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö
olisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla
siihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita
terveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa,
ikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja
siksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.
Mutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava,
ja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana
myssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld
hänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista
koulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen
niskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi,
jonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin
toinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas,
jolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka
opetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa
Esterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan
hurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö
oli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä
ja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä
Raamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko
suvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä
opettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät
juuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin
saanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se
oli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies
kuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta
mainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt
ainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä
nähden tarpeeksi vakavaa...
-- Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi,
-- puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi
semmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.
Rouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän
porvariskuninkaan.
-- Tunnen hiukan, -- vastasi Bertelsköld.
-- Jos teidän armonne tuntee Larssonin, -- vastasi rouva vilpittömästi,
-- niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas
Daavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain
olisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut
Larssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten
kanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin
mittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä.
Mutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja
kuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne
halua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?
Bertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli
saanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.
-- Niin no, mitä Kalleen tulee, -- jatkoi rouva, kun tuota hellää
kohtaa oli taitavasti kosketettu, -- niin hänellä on kyllin tekemistä
virassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi
saattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja
kenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin
pää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi
tulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan
maailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä
on jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie
kengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta,
Jumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa
elää, ja sitten ... mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?
-- Päinvastoin, -- keskeytti hänet kreivi, -- se lisää aina vähän hänen
arvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi -- (kreivi Tessin ei
sietänyt musiikkia).
-- Niinkö teidän armonne luulee? -- kysyi äiti ihastuneesti hymyillen.
Ehkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi
jonkin hyvän sanan Kallen puolesta...
-- Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni
välityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle
näytteitä näistä hienoista reivaistakin.
-- Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar
näkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties
seisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan
Ulriksdaliin?
-- Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa
kuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa
huilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua
yhdessä...
-- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä...
-- Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia.
Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin
harppua.
-- No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat
lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti
kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä
komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan
taloon tule, niin että ... niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on
halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan
teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan
yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle
korttelin riisiryyniä tunnilta.
Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui
kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin
houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä,
presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa --
toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi
onnettomuutta aatelisvallalle -- näiden välissä tuo kaupparouva, joka
huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; --
sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman
mallien mukaan -- lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka
hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain
keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata
pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut
kamarineitsyeksi suositella -- ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla,
että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet
perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen,
tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että
hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella,
eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon
hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.