Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli
"Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman
Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi
metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja
kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin
huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin
rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin
läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän
saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli
kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig
Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja
puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan
vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat;
loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi;
vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja
aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman
kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.
Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut
pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias
Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut
laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt
herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja
uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi
suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia
toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.
Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen -- tulevaa,
tavattoman ankaraa talvea ennustaen -- vetänyt jäähän sekä meren että
Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli
auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva
tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään,
kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin
mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun
puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000
Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan
ennakolta valmisteltiin.
Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat
siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan
ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen
kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä
kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän
ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti
laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen
veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7)
tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.
Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän
kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin
mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja
päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli
siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin
rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen
karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi
vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik
oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa
kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään
jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä
tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin
tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin
koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli
nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä
laahuksia, (_á la robe trainante_) ja asessoreja, jotka ajoivat
komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan
seisomassa.
Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja
kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi
mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin
palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin
keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten
varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä,
sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias
ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean
kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen
punoittavaan ja palelevaan korvaansa.
Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor
Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli
eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin
sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon
keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi
iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että
kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle
lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä
kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä
punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he
unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he
jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin
Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.
Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin,
sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä
eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. -- Katsokaahan
vain, -- huusi hän, -- tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen!
Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen
taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa
vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy
jaloillaan.
Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli
hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu
nainen -- levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli
alettu Ruotsissa valmistaa -- lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän
osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa,
että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi
kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti
varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen
hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä
edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse,
milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä,
milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki
hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin
miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen
vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia -- "tuo pieni
keijukainen on epäilemättä tanssijatar."
-- Rohkenen olla toista mieltä, -- vastasi kreivi; -- ensiksikin
sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten
kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa
jalkoihinsa luistinhihnoja.
-- _Mais si_, -- sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
-- Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa
omin silmin asiasta selko.
-- En tiedä, uskallanko, -- vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on
heikompaa täällä päin.
-- Mitä, herraseni? -- huudahti neiti de Lynar. -- En tiennyt tätä
ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen -- vähän pelkäämäänkin, kun
niin sattuu.
-- Kiitän kohteliaisuudestanne, -- vastasi nuori kreivi hiukan
loukkautuneena, -- ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata
teitä kuolemaan. -- Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika
vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi
ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.
Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä
eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä
neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.
-- Auttakaa! Minä kuolen! -- huusi neiti de Lynar kovin
pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut
vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään.
Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia
kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui
siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin
rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat
huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin
pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä
tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.
Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän
onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että
nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi
avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun
vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen
onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän
toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan
pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista
ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen
käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa
läpimärkä toverinsa.
Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo
purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä
kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja
hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi
väkisinkin nauraa. -- Taivaan pyhät! -- huudahti hän; -- meidän pitäisi
lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin
kaksi _souta_, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!
Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota
tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut
luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin
nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui
yht'äkkiä hänen mieleensä. -- Ester! -- huusi hän hänen jälkeensä, --
Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!
Mutta Ester -- jos se todellakin oli hän -- ei odottanut, vaan katosi
kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen
nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.
-- Enkö ollut oikeassa? -- virkkoi neiti de Lynar iloisesti. --
Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on
lumonnut teidät, kreiviseni!
Bertelsköld olikin melkein kuin lumottu. -- Hän on suomalainen nainen,
ja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, -- vastasi hän samaan tapaan.
Itsekseen hän ajatteli: -- Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta
pyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.