Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin
pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli
roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa
ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen
viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut
tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n
aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan
aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat
maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori
Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon
muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste
pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen
oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se
ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi;
sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi
mullistavansa tämän uuden järjestelmän.
Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta
oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut
Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois
saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731
alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli
puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan
painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka
eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä
"yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat
valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn
oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista
vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut
takaisin osan entistä hyvinvointiaan -- tuota onnellista aikaa, jota
vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja
eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi,
jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko
maassa ja valtakunnassa.
Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko
Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat
vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin
pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä
solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei
näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison
nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä
isänmaanrakkaus.
Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies,
istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan
oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia
vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla
kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin
vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin
kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin
hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi
ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia
ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa
salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa,
oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa
takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä,
kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä
kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia,
mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja
itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn
vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina
terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä
kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun
viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu
tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen
hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha;
mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia
ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään
pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka
ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle,
olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein
olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti
hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa
säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin
taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat
häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut
harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli
suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman
mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.
Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta
sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty,
seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu
vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista,
vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen
näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata
toiselta kannalta.
-- Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, -- sanoi kreivi hänelle. --
Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin
oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt
hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin
tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen
kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota.
Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja
tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan
valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin
pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.
-- Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän
valtakunnan todellista parasta, -- vastasi epäröimättä jäykkä
vaasalainen valtiopäivämies.
-- Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin,
mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta
uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea
valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson.
Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän
täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy
neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne
äänestämään niinkuin heidän tulee.
-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.
-- Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta
neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne
otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin
oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat
teidän laivanne suoraan Välimerelle.
-- Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut
menetellä ja äänestän sen mukaan? -- vastasi valtiopäivämies kylmästi.
-- Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne
purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.
-- Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita
Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.
-- Kaikkea, ystäväiseni, kaikkea; asianne edistyy mainiosti.
-- Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen
mukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain
sanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme
jyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme
kaupatuksi ne -- vaikkapa Välimerelle.
Näin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin
olisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä.
Kreivi rypisti otsaansa. -- Aina taipumaton! -- jupisi hän. Frölich on
oikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika
masentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme;
hänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.
Hän tarttui soittokelloon. -- Käske Plomgren sisään! -- sanoi hän
kamaripalvelijalle.
Plomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas,
neuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen
säätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat
hattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.
-- No, hyvä Plomgren, -- kysyi kreivi huolettomasti, -- kuinka asiat
sujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä
Tukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta
on annettu teidän toimeksenne.
-- Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut
armollisen puoltolauseensa -- vastasi tämä säätynsä edustaja tehden
sellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen
mielistyvän. -- Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta
säästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana
vuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.
-- Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on
niinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan
ymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta
asiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En
ole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.
-- Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa
anteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se
on tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet;
uppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis
nujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun
siemenrukiistaan.
-- Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata,
mitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille
Pohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?
Plomgren kalpeni. -- Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille!
-- toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. -- Voi taivaan tuulet ja
tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille
kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua
Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!
-- Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa
ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän
pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat
itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi
vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.
-- Se on mahdotonta! -- huudahti kauhistunut kauppias -- Silloinhan
olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma
häviö ovella.
-- Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen
katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä
voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä
myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee
tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen
hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?
-- Se rosvo! Se valtion petturi! Niin -- odottakaapas, tunnenpa kuin
tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta -- viskaali
Spolinin.
-- Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella
verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää
häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on
samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.