Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian
seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla
saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin
ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset
Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen
saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot
vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on,
että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä
kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä
kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä
toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa
sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita
vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.
-- Onko tämä Perttilän talo? -- kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti
köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen,
kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin
kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo
riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen,
sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen
työaseiden kanssa.
Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. -- Hui hai,
teidän armonne! -- sanoi hän. -- Tämä nauriinkuori, joka riittää
vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin
karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa.
Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä
maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka
sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän
armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon
kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka
tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen,
niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen
tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne
saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat
täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että
teidän armonne -- odottakaapas vähän -- niin, isoisän isän äidinisä,
niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja
testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka
tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei
minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki
Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä
katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on
aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi
täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka
kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli
Isokyrön tappelu... Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.
-- Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en
näe kuin pieniä majoja, -- vastasi Bertelsköld.
-- Suuressa kartanossa? -- toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa
nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset.
-- Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia,
jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät
kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen
sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti
Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa
tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain
päässä täältä tuolla joen varrella.
-- Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?
-- Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta,
joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan
Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni
eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut.
Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei
jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden?
Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme
tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja
ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan
nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat
heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin
lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle
ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen
nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se
voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin
hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli
näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa
kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet
niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun
tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi
joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana,
mutta se ei kuulu tähän.
-- Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä...?
-- Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita
siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja
jollakinhan pitää elää.
-- Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset -- myönnä,
mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä
sekaantua.
-- Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä
veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä?
Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte
astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään,
että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he
antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.
-- Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien
seikkailijain kanssa?
Sarkatakki iski silmää. -- Sanonpa teidän armollenne erään asian, --
vastasi hän. -- Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta,
ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän
hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat
metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja
tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu
rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole
tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat
uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli
Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin
tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää
itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli
Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan
tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen
naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli
sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.
-- Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua
varastamaan hevoseni?
-- Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla
kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla
matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa
ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi
kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin
riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen
hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän
Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen
sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia.
Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden
kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa
työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen
lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne;
eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme
parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi
sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä.
Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta
me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan
Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan
liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin
hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille,
vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi
tahansa panisivat sitä vastaan.
Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa
olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia
saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.
-- Käyhän se laatuun, -- vastasi sissi. -- Mutta mikäli minä tiedän, ei
siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat
haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä
teidän armonne esi-isät lepäävät.
-- Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan
luoteiseen nurkkaan, -- jatkoi Bertelsköld. -- kas tässä, minä en
tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään
meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä
ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]
-- Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi
Lauri. -- Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja
ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa
vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.
Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä
kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli
piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet
tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä
pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä
Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli
jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi
kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän
unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen
etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta.
Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto:
ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt
katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin
elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen,
pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!