14. ISTVANIN SEIKKAILU.

Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo

ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle

mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta

kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja

raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua!

Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään

lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden

Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä

aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen

mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka

vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli

hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen

suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat

raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen

päällä vihannoi.

Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen

palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen

sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä

hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen

hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi

vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.

Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen

pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen

vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä

myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen

hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien

suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta

he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut

vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin

satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.

Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He

seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät

neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.

Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi,

asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi

tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo

kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät

tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:

-- Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?

-- Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?

-- Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?

-- Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.

-- Kaunis elukka. Liekö vanhakin?

-- Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet

killumaan.

-- Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.

-- Varo -- se puree!

Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa

kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä

kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka

ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin

paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa

jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi

heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa

painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka

nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen

leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka

kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti

oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti

paaden luolan suulle.

Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään

hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen

selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi

pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut

mahdolliseksi näin koleikolla maalla.

Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja

pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja

ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta

noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli

koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa,

olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli

hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän

armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma

kummallinen ja epämukava tilansa.

Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja

viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää

kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet

matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin

huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin

tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin

loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa.

Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta

reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä

kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut

yrittämistäkään.

Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka

erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin

hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka

tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä

kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut

silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi

nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri

noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista

koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin

miesten ja naisten ympäröimänä.

Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman

miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta

retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää,

juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän

tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen

eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja

parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä,

mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja

töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän

nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.

Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna

tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja

salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria,

jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään

kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.

Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras

vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä,

jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän

joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon

lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja

rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti,

että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja

ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli

puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja

pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet

himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein

heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki -- ei itkenyt, vaan ulvoi kuin

vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois

päästäkseen.

Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli

istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain

poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta

miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi,

että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.

Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon

kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi

Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein

käsivoimia häntä hereille saadessa. -- Tulkaa, -- houraili unen

horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja

muistoja uusiin, -- tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia

juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän,

sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni

Maijan syliini -- ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn

luona -- ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen

-- ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja --

ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!

-- Katalat! -- huusi Bertelsköld vihoissaan; -- mitä olette tehneet

uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.

Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas

lauteilta. -- Missä ollaan? -- kysyi hän sanomattomasti

hämmästyksissään.

-- Perttilän talossa Isokyrössä, -- vastasi mies, jota Sarkatakiksi

sanottiin.

Välskärin kertomuksia 4.1 Erämaiden kevät. Porvariskuningas. · 第 41 / 65 题