Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo
ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle
mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta
kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja
raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua!
Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään
lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden
Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä
aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen
mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka
vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli
hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen
suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat
raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen
päällä vihannoi.
Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen
palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen
sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä
hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen
hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi
vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.
Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen
pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen
vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä
myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen
hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien
suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta
he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut
vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin
satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.
Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He
seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät
neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.
Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi,
asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi
tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo
kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät
tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:
-- Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?
-- Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?
-- Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?
-- Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.
-- Kaunis elukka. Liekö vanhakin?
-- Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet
killumaan.
-- Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.
-- Varo -- se puree!
Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa
kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä
kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka
ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin
paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa
jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi
heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa
painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka
nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen
leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka
kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti
oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti
paaden luolan suulle.
Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään
hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen
selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi
pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut
mahdolliseksi näin koleikolla maalla.
Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja
pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja
ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta
noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli
koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa,
olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli
hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän
armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma
kummallinen ja epämukava tilansa.
Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja
viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää
kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet
matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin
huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin
tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin
loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa.
Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta
reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä
kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut
yrittämistäkään.
Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka
erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin
hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka
tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä
kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut
silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi
nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri
noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista
koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin
miesten ja naisten ympäröimänä.
Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman
miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta
retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää,
juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän
tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen
eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja
parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä,
mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja
töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän
nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.
Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna
tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja
salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria,
jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään
kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.
Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras
vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä,
jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän
joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon
lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja
rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti,
että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja
ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli
puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja
pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet
himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein
heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki -- ei itkenyt, vaan ulvoi kuin
vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois
päästäkseen.
Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli
istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain
poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta
miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi,
että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.
Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon
kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi
Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein
käsivoimia häntä hereille saadessa. -- Tulkaa, -- houraili unen
horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja
muistoja uusiin, -- tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia
juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän,
sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni
Maijan syliini -- ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn
luona -- ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen
-- ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja --
ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!
-- Katalat! -- huusi Bertelsköld vihoissaan; -- mitä olette tehneet
uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.
Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas
lauteilta. -- Missä ollaan? -- kysyi hän sanomattomasti
hämmästyksissään.
-- Perttilän talossa Isokyrössä, -- vastasi mies, jota Sarkatakiksi
sanottiin.