Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut
lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön
metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor
Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon
suljettuna.
Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui
pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen
vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei
Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut.
Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän
vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään
rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden
poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt
isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen
hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa
pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo
pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän
longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen
jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui
pirstaleiden kanssa alas luolaan.
Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi
voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä
eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia
tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan
suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan
hänen voimattomalle vihalleen.
Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan
olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean
reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa.
Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin
tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli
oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi
ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä
ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.
Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin
virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi
Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön
vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.
Todennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin
pohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen.
Hän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka
räiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.
Ensi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan
saatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli
laskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän
seisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää
paatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.
Tämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet
eivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin
toisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.
Viimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen
kuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä
varten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä,
että heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi
erästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa.
Aukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja
jos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi
heillä kunniallinen palkinto tiedossa.
Tämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla
äänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista
miehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut
olivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka
paikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.
Sama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että
he kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen
ruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt
pappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne
nuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei
tulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät
ole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin
ettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin
oli tullut alas.
Bertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä
luulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja
he saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen
päästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä
pysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä
leikkiä laskea.
Nuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin
miltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita
Isonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä
varoittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle --
villiytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi
taipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan
kuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja
-- sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen
sodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja
silitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina
murtuvat rantoja vasten.
Luultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen
jälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei
ollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten
syntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo
napsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis.
Bertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti
karata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä
kaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla
aseillaan.
Mutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka
tulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin
taisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului
ylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät
hätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin
samalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen
takkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta
luolan pohjaan.
-- Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? -- kysyi äsken tullut
ankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta
päivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.
-- Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan
noita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! -- huudahti Bertelsköld,
iskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.
-- Oletteko siellä? -- vastasi mies. -- Luulin jo, ettei kukaan
ammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä
hiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle -- Mörtti, anna
hänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.
Rosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti
jotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän
piilopaikkaansa.
-- Mitä nyt? -- ärjäisi mies. -- Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä?
Aseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat
pelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti
suoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!
-- Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun
nuuskijoita! -- väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka
nähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.
-- Se ei ole totta -- minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen
portailta alas. -- Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden
hiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, -- kuiskasi hän
samassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata,
että hän pelkäsi kapinaa.
Mutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren
aatelismiehen ylpeyttä. -- Olenhan sanonut teille, lurjukset, -- huusi
hän, -- etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun
maaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.
Nyt vasta melu nousi. -- Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri,
hän tahtoo viedä linnaan! -- Samassa laukesi toinen pistooli niin
lähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. -- Toinen
tähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi,
sattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja
laukesi.
Tappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota
Lauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että
jokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin,
olisi voinut käydä häneen. -- Hullut! -- huusi hän vimmastuneille
miehille, -- oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?
Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja
kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.
Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. -- Hävetkää! -- huusi hän. --
Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä
vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette
hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa,
te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!
-- Onko hän vahvan majurin poika? -- jupisivat miehet selvästi
hämillään.
_Vahvan majurin_ nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu
ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään,
jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.
-- Minä sanon teille, että hän on _vahvan majurin_ poika, -- jatkoi
Lauri, -- ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin
kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne
suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille
jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat
rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet
tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään,
rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä
hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa
sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston
ja pelon kiihoittamina tappaa.
-- Nuori herra, -- sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle
kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, -- te ehkä
joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii
teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja
voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, -- kuiskasi
hän, -- jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä
millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.
Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi
riippui äskeisten tikapuiden sijalla.