Käyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo
joskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi,
täytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja
siirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri
Larsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja
valtiopäiville.
Oli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja
hänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat
Vähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet
Larssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia
hankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla
tarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan
asiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi
sen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet
olivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin
vikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty
lähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi.
Kukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina
matkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin
sokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien
vaikutuksille.
Miten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja
sukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei
ole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen
tavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia
paikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä
jyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja
piellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha
kirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti
unettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia
tunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut
edellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja
viimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen
istuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja
tavaroita.
Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että
sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan
olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan
käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat.
Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara
vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.
Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä
Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan
ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9
ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein
kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri
aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan
viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut
valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan
toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta
etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.
Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä
maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri
Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen
päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin
armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston
etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi
tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla...
Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen
selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa
velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin
hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista
kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt
kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja
sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.
Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä
hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin
pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan
hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.
-- Kiitos ja kunnia! -- vastasi laivan isäntä. -- Ja nyt, pojat --
kaikki selväksi!
-- Hurraa patruuna Larssonille! -- kaikui vielä kerran huuto raittiissa
aamuilmassa.
-- Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! -- virkkoi samassa hyvin
tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui
laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut
kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.
-- Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti
käskyn.
-- Anteeksi, -- jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta
äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua
vahingoniloa -- anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee
merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.
-- Mitä se merkitsee? -- karjaisi Larsson kiivaasti. -- Minulla on
selvät paperit tullikamarista...
-- Se on mahdollista, -- jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; --
mutta minulla on selvät määräykset. -- Ja samassa hän veti esiin
maaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että "sattuneista
syistä" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen
oli lupa satamasta lähteä.
-- Niinpä näkyy olevan, -- vastasi Larsson ylenkatseellisesti,
papereita silmäiltyään. -- Laivuri Märssi! -- antakaa viskaalin
tarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei
mitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo
yhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan
velottavaksi.
-- Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, -- vastasi
viskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään
kaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen
pyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän,
nähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain
pressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän
rohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi
yhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa,
kun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.
-- Lyö auki tuo nassakka! -- komensi hän mahtavasti hämmästyneitä
apulaisiaan.
-- Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi
muistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.
-- Lyö nassakka auki! -- kuului lyhyt komento.
Viskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun
nassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.
Tullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit,
jotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin
kulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata
Tukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja
pien väliin.
Enin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän
odottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä
sattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää
arvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla.
Mutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä
hämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä,
että tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa
perintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä
äänettömyys.
-- Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään
tietoa, -- ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut
salata.
-- Se on hyvin mahdollista, että niin on, -- vastasi viskaali
sävyisästi. -- Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin
ollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.
Larssonin kärsivällisyys loppui. -- Ja millä oikeudella, -- huudahti
hän, -- rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa
saapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä
sentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain
sisäpuolella?
-- Hopeata? -- vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista
rahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.
-- Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan
rajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei
luullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki _vääriä!_