Nouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka,
ollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun
seikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä
isoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta
maantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä
täällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että
tarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta
niin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen
yksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty
seikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä
yritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi
voinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan
nälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen
salaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen
rohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää
oli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli
taistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan;
ja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi
hänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä
maata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka
askelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.
Nähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä
muutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat
kaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei
rämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan
tunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi
noita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä
Pohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria,
kaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja
kiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana
eli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita
kallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut
päällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan
suuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut.
Näiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä,
kaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä
kiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan
eli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän
harjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen
epäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein
kumotun kaukalon kaltainen.
Bertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista
mullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi
kahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti
oli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä
kummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman
suureksi hevosenpääksi.
-- Tässäkö se oli? -- kysyi hänen herransa matalalla äänellä.
-- Tässä oli, -- vastasi palvelija ynseästi. -- Se, joka tässä
huoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään
ratsastaessaan.
Bertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti
yksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein
puolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta
vaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa,
joka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi
hänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään
alas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen
kadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta;
harmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti
päällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti
hevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui
röykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.
Tämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä
oleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle,
joka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen
luolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun
asukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi
puolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.
Mutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä
aukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä
tuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä
olisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän
kumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli
näkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen
huomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja
selvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät
suinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas
kiivetäkseen.
Tutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän
aina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori
seikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden
vuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä
äänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti
sen pohjaan ulottuivat.
Hän astui siis rohkeasti tikapuita alas, tuon tuostakin kuitenkin
varovasti tutkien kapuloiden kestävyyttä ja katsahtaen taakseen, koska
laskeutumisen piti käydä takaperin. Muutamia askelia astuttuaan hän oli
tullut kirkkaasta aamuvalosta hämärään, jota aukosta tuleva
päivänkajastus heikosti valaisi. Vielä moniaita askelia, ja tämä
hämäräkin katosi, jolloin täydellinen pimeys sai vallan, ja ylhäällä
oleva valoreikä näkyi pyöreänä valoisana pilkkuna luolan katosta.
Luettuansa alun kolmattakymmentä tikasta saapui kreivi luolan pohjaan,
jossa oli soraa ja liukkaita pikkukiviä. Kaikkein ensiksi kiintyi hänen
huomionsa puoleksi riutuneeseen valkeaan, joka paloi eräässä tämän
maanalaisen asuinpaikan nurkassa, levittäen himmeätä valoaan tummille
kivimöhkäleille, jotka olivat luolan seininä. Bertelsköld oli
säännöttömässä kellarintapaisessa holvissa, joka ei ollut isompi,
vaikkakin vähän korkeampi kuin tavallinen talonpoikaistupa.
Kallioiden välissä lirisi pieni vesisuoni, vaaran aikana korvaamaton
aarre tällaisessa lymypaikassa. Paitsi muutamia sammakoita, jotka
luiskahdellen oikoivat sääriään märillä kivillä, ei luolassa näkynyt
yhtään elävää olentoa, mutta kaikki osoitti, että siinä kuitenkin aivan
äskettäin oli asuttu. Tuli oli kenties noin tunnin verran palanut
kohentamatta; eräällä paadella näkyi aterian tähteitä; ja kahdella
muulla paadella, joita oli makuusijoina käytetty, oli lampaannahkoja
vuoteina.
Paitsi näitä esineitä oli luolassa vielä kaikenlaisia työaseita,
niinkuin valinkauhoja, alasimia, vasaroita, pihtejä, sulattimia,
valinmuotteja ja monenlaisten metallien jänteitä, joita näyttiin
käsiteltävän tässä maanalaisessa työpajassa. Bertelsköld oli nähnyt
maailmaa siksi paljon, ettei antautunut vielä hänen aikanaan yleisen
taikauskon valtaan, ja ymmärsi siis, että kaikilla näillä kapineilla
oli aivan luonnollinen, vaikkakin hänelle vielä epäselvä tehtävänsä.
Mutta hän oli kumminkin liian nuori voidakseen kokonaan irroittautua
tämän äänettömyyden ja haudantapaisen hämäryyden salaperäisestä
vaikutuksesta täällä 30 jalan syvyydessä, loitolla valosta ja elämästä
ja paikassa, jossa ei mikään inhimillinen voima voisi tulla hänen
avukseen, jos kalliot hänen päänsä päällä syöksyisivät yhteen. Vaikutus
oli niin voimakas, että Bertelsköld hetken aikaa luuli sammuvan valkean
valossa näkevänsä kääpiöiden ryömivän kallioseinän halkeamista esiin,
ja pienillä mustilla käsillään tavoittelevan vasaroita, jatkaakseen
työtänsä, jonka oli keskeyttänyt kutsumattoman vieraan tunkeutuminen
heidän maanalaiseen asuntoonsa.
Närkästyksissään tästä mielikuvituksensa tuottamasta harhaluulosta ja
pettyneenä toivossaan, kun ei löytänytkään niitä, joita etsi, päätti
nuori soturi jättää enemmät tutkimukset sikseen ja palata takaisin
valoisampaan maailmaan. Hän kävi siis etsimään tikapuita ja löysikin ne
hetken aikaa haparoituaan, sillä tämä osa luolaa oli käynyt
pimeämmäksi, kenties sentähden, että tuli oli sammumaisillaan.
Hän lähti nyt paluumatkalleen Ariadnen-lankaansa myöten, nousten
tikkaalta toiselle, mutta pimeyttä kesti yhä. Olisihan hänen jo pitänyt
nähdä tuo päänsä päällä oleva pyöreä valoaukko. Mutta sitä ei näkynyt.
Hän kapusi kärsimättömästi edelleen, ja tikapuut tuntuivat hänestä nyt
kahta vertaa pitemmiltä, kun hän äkkiä satutti päänsä johonkin kovaan
esineeseen. Hän hapuili käsin pimeydessä ja tunsi tulleensa tikapuiden
yläpäähän, mutta aukko oli kadonnut, ja sen sijaan oli sen suulla nyt
raskas paasi, joka tietysti oli sama, mikä hänen alas astuessaan oli
aukon vieressä. Tahallaan taikka tahtomattaan oli joku sulkenut häneltä
paluutien, ja hän oli vankina tuossa kamalassa, pimeässä ja autiossa
vuoren luolassa.