Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin
olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka
kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa
näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että
ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei
edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut,
näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.
Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja
nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. -- Kas tässä! --
kiljaisi hän; -- Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain
päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo
lemmon metsä olisi näin tiheä.
-- Seis! He ovat jotakin pudottaneet! -- huudahti Bertelsköld,
kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen.
Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi
kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.
Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. --
Johan ma sen sanoin! -- riemuitsi hän. -- Kyllä tunnen _sen_ ja kyllä
tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan
vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa
kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain
hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha,
mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän
koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi
olin tyhmä?
-- Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, -- vastasi
Bertelsköld naurahtaen. -- Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan
näköinen.
-- Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon
milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin
yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä
akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja
millä tuulella on _se_, joka sumussa liehuu.
-- Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada
varkaat ilmi?
-- Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun
viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi
pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi;
ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni
ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella,
teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi _se_,
joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se
talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se
kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen
läpi.
-- Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka... Mutta sillaikaa,
kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.
-- Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa
minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän
minä niille veitikoille, kuka käski.
Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään
selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat,
alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen
välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan,
vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa.
Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti
selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä
erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu,
milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa;
milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi
hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin
kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin.
Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja
melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään
tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen
ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä
iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta
saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä
metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.
Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen
matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän
harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen
saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä
niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He
tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa.
Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten:
kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen
savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he
tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä
seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.
-- Seis! -- huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. --
Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa.
Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä
pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin
seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?
-- Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, -- vastasi palvelija, eikä
ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin
raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen
kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. -- Siinä ne nyt taas ovat! --
huusi hän. -- He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme
nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!
Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei
olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä
kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä,
joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli
sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä
kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi
koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.
Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain
pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron
solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään
vastaukseksi.
Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui
kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli
Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin
olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän
uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli
saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja
muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa
totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun
kaitaista kyläntietä pitkin.
Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi
näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin
voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka
olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin
rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka?
Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt
kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään
niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken
yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun
Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin,
miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä
seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen
kaulan yli päistikkaa maahan.
Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi
tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä
selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet
jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan.
Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan
savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin
kuitenkin ehyenä kuin savikukko.
Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa.
Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni
hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä
tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle,
ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat
antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo
tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa
pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin
olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.
-- Istvan, -- sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, -- mene ja
palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!
Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki
veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle
anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja
pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua
kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin
taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät
herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän
ratsastaa ja niin -- uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli
sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) -- niin he olivat
tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja
se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi -- ja sitten -- uhuu (musiikki
alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).
-- Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi
kreivi. -- Poika sanoi niin olleen.
-- Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?
-- Tyttö? -- toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. -- Kai se oli hänen
oma tyttärensä.
-- Älä koetakaan koukutella! -- vastasi hänen jäykkä kurittajansa. --
Mitä tiedät tytöstä?
-- Uhuu -- ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa -- nyyhkytti
poika.
-- Herra, -- kuiskasi Istvan, -- ei ole hyvä puhua semmoisista niin
kauan kuin sumu vielä peittää niityn.
-- Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, -- jatkoi
Bertelsköld. -- En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä
kirottuja rämeitä. -- Mars, lurjus! -- jatkoi hän Jaakolle, -- opasta
meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä
kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.
Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja
kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja
hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa
vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille
käärittynä.