Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi
polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran.
Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät
ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan
ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä,
kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.
-- Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! -- huudahti Bertelsköld
äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja
taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet,
mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi
kontaten pensaiden välitse eteenpäin.
-- Onko tie loppunut? -- kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen,
että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut
nauramaan.
-- Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan
ja annan maistaa koivurieskaa, -- jatkoi vihastunut kreivi.
-- Torpalleko? -- toisti poika. -- Mahtaisikohan olla torppa, joka
näkyy tuolta puiden välitse? -- Sieltä näkyikin jokin tumma esine
kuusien hämärästä varjosta.
Samassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka
kaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja
lähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat
näkymättömissä.
Bertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta,
ei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin
sinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän
ollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli
luullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu
yhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella.
Rungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen
rapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen
katsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin
oli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön
pappilan sadin.
Bertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin
meren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta;
etäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä
lähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli
räme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän
laajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien
ja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa
kirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä,
ettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.
Hän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli
kuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli
pettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta
oksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli
tahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa
syynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta
enemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu,
sitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa
tämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun
takaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.
Suutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen
erämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho
oli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän
kuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta,
niinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan
luona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei
säännöllisessä kehässä paikan ympäri.
Vähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui
sumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen
ohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se
ei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: "odotapas vähän!" säpsähti se
ja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella
ja katosi usvaan.
Vaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld
kuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen
piirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se
ainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö,
jonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa -- sama, joka
oli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan -- pelastanut hänet
aamupäivällä merimiesten käsistä -- sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen
pikku porvaristyttö Ester Larsson.
-- Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän
erämaahan? -- huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä,
hämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.
Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen
tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen
taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi
päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä
sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan
mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut
hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja
silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä
erämaassa näin kaukana Vaasasta.
Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki
viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli
hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin
puunrunkojen lomitse.
Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman
lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen
talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö
-- ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun --
seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: -- Mitä herra tähän aikaan
metsässä tekee?
-- Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? -- vastasi kreivi
tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka
voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.
-- Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.
-- Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka
karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut
palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?
-- Muistelen kohdanneeni erään pojan, -- virkkoi mies.
-- Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?
-- Puolenpäivän aikana maantiellä.
-- Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun
tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.
-- Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi
sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.
-- En pyydä neuvoja, -- vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi -- vaan
toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte
ansaita hyvän päiväpalkan.
-- Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, -- vastasi
mies välinpitämättömästi. -- Opastaa teitä en voi; minulla on
urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän
neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne
mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä.
Ettekö kuule mitään?
-- Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.
-- Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa
lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö
koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita
vasten?
-- Luuletteko sitä meren kohinaksi?
-- Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta
ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on
teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden
tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta
samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me
saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne
pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille
onnea matkalle.
-- Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?
-- Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.
Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne
vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa
tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken
nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli
hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä
paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana
Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan
hälvenemistä.
Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld,
kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia
edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka
vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku
vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se
oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi
unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin
hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta
kuin minne oli lähtenyt.
Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki
tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen
seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa
keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita
huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko
Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko
kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli
hän "nähnyt väkeä vuoressa".
Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen
heikkouskoisen herransa huulille. -- Kai menit sisään heidän luoksensa
ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? -- kysyi Bertelsköld.
-- Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä
hämmästyksellä. -- Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan
siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty;
mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään
tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat
ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin
hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu
on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä
kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.
-- Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on
paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset
piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista.
Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota
etsimme.
Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas,
korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä
pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: -- Onko teidän armonne päästänyt
hevoset irti?
-- Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti,
sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen
jättänyt.
Istvan kuunteli taas. -- Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä
täältä itään päin -- ne etenevät -- nyt seisahtuvat -- nyt taas astuvat
-- verkalleen -- ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle --
niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat
karkuteillä... Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat
vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.
-- Tule, -- sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin
lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit
terovat tavallista paljon tarkemmiksi; -- kohta näemme, oletko arvannut
oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut
lapsenleikkiä.