-- Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria
eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti
kiitollinen, jos saisin sen tietää, -- sanoi Bertelsköld kohteliaasti
tervehtien.
Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin
huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta
ilmeisellä kummastuksella. -- Olinpaikkansa? -- toisti hän. -- Laurinko
olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?
-- Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka
taitaa asua näillä seuduin.
-- Asuako? -- toisti rovasti taas. -- Hm, hm, jos herra, niinkuin
arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori,
niin -- suokaa anteeksi -- luuleeko herra Lauria mieheksi, joka
jossakin asuu?
-- Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan
aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä
oloistaan, -- vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille
hänen erehdyksistään.
-- Oloistaanko? -- vastasi taas itsepäinen vanhus. -- Nuori mies, te
saisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla
koivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on
etsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä,
joka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt
muuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin
lasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja
te kuulette kivien puhuvan.
-- Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään
varastaneen myllärin hevosen?
-- Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään.
Olenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? -- Ja levottomasta
silmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä
antautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.
-- Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä
minun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna,
voin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.
-- Hänetkö saavuttaa? -- Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon,
niin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota.
Riitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille
yhtä hyvin kuin jollekin toiselle.
Roteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken
kuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita
kuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet
vaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina
levitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka
kursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne
hankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä,
keitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella,
lähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä
he ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin _makuuluvan kokemiseksi_, aivan
niinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.
Nämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena
aikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona.
Ei isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin
itse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta
jokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja
maksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla.
Jos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi
monikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä
päivänä olisi jäänyt tulematta.
Kenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta
rovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti
ystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle
herralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata
renkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa
oli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli
käynyt Antin hevosen.
Bertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun
hevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä
kahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän
kirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa
kolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä
tapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona,
omain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä
ruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä
tyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla,
sillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen
kanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän
kunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen
kunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen
oli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.
Rovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin
valtiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista
maksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan
asiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin
puolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi
Korsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi
luopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin
vastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää
puheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän
nimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi
pienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, "tahtoiko vieras herra
panna Laurin putkaan".
Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja
kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän
oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä
taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut
viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin
kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan
opastaisi hänet Laurin asunnolle.
Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon
seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin
keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että
myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä
opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin
soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten
luona".
Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi
sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä
estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka,
avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika
oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan
kummastellen katsellessa.
Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja
oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi
kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa
vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään
tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut
isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran
hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa
pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli
maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää,
että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa
Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin
ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä
olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet
ratsastustaan valoisana kevätiltana.
Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat
suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle
vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu
ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita
ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla
suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten
ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten
harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.
Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat
saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja
katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo
kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää
kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä
nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi
sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle
koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso
kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni,
hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden
kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen
helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden
latvoissa.