-- Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi
Veikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä
seuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan
sillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja
Uuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä
ylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä
Vähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät
tahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.
-- Minä kiitän teitä, eno, ja toivon olevani ylihuomenna taas kotona.
-- Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin
antaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan
miestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se
on. _Par honneur, Charles_, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla
maaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on
perustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin -- se on sietämätöntä!
Perhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni --
vapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin
nenäkkäiksi -- vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme
oli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa -- ja vielä saamme nähdä, että
siitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut,
mikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt
heidän luonansa.
-- Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä
Korsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni,
tekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli
Laurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini
käski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.
-- Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään
aivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti
entisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä
tuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset,
jotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet
autiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia
syrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita,
esimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa,
salakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin
maanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana,
ja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä
tekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen
saamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden
kanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse
perkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla
heidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole
varuillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.
-- Eno saa olla huoleti; minä olen aseistettu, ja Istvan tulee
kanssani.
-- Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio
kehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis!
Sillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon
Larssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian
hankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle
mielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos
sillä voisi estää hänen lähtönsä... Annammeko vangita merimiehet?
-- Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä.
Tahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?
-- Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi
ja -- vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille
konnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään
roistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin
pojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän
povessa riekaleisen koiranturkkinsa alla...
Neljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen
vieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun
jälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin
seuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla
Vaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut
yksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari
vankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman
suuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut
kaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan.
Istvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla,
paitsi reppua, lyhyt musketti.
Kello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän
kolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja
kohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko
jääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin
nytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista,
ainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa
savimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään
harvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen
Pohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita
aloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki
isoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan
pakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli,
että näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan
levotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua,
maakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata
Isonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan
talonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa
Vaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä,
sillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat
ympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen
suomalaisissa pitäjissä.
Maisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat
suomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää
ruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina
merenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin
tasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri
päästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain
savirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin
metsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita
kirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin
lomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita
peltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet
viljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut
ja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen
olevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät
samalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä
suomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi
asua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin
tiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan
herraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman
ja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi
aidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia
nostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse
aukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön
alueella lähempänä kaupunkia.
Melkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita
näkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän
hevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi
häntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin
paljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan
muuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten
avustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja
hyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä:
rauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista
miestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä
osaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä
ajasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa
vaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä
pyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki,
tahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset,
että aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen,
viisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin
nopeasti, että se -- osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta,
mutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta
johtuen -- 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut
kaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen
neliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa
Suomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin
onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka
eivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien
olojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun
kasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä
avuissa!
Oli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen
ahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse,
vanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja
nahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan
läksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan
aina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa. -- Sen sanon sinulle,
Antti, -- puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli
omituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, -- niin, sen sanon
sinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei
ole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden
filistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt
nauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä,
ennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä
niiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa
kuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että
hän tuo takaisin hevosesi!
Mylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen
oli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei
osannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli
poiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan
viuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän
ajatteli...
-- Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, -- jatkoi
vihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta
katkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni
rovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota
tässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin
hevosen anastamisesta.