Tämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein
samassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan
jälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti
ja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt
pulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla
öljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin
vieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui
vanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli
vanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja
mahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse,
poika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan
kilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja
suolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja
vallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän
keskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen
kiista oman maan markkinoilla -- sopu ja yksimielisyys, kun oli
taisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen
kilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli
matkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain
pääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen
anastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon
hämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli
tapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen,
luvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua
kaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä
ulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen
suurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin
puhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa
vastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri
perhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille
vanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin
patriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa,
lastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän
pöydän ääressä.
Nyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta
kuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen
asukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan
taloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten
välitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita
arvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen
sisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille
liiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin
kanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa,
höyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden
matkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli
jäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä
Tukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja
kaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli
nyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle,
oli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.
Hälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi
Kaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta
tullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin,
jotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän
olevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia
kansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko
itsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan
liikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien
tukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa
mielestään kenties liiankin kauan.
-- Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä
äänellä.
-- Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, -- sanoi toinen
merimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.
-- Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! -- toisti
Bertelsköld.
-- Ei Jumala ole kiirettä luonut, -- vastasi toinen merimies kädet
housujentaskuissa.
Samassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon
poikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika,
tungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan
merkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.
-- Ester, -- huusi kreivi hänelle, -- sano isällesi, että minä haluan
puhutella häntä!
Tyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla
silmillään ja katosi sitten eteiseen.
-- Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! --
jupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti
kreivin olalle.
Arvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut
leikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin
toinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.
Semmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin
oli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään
hyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika
Bertelsköldiä kaulukseen.
-- Ruori tiukasti alatuuleen! -- huusi merimies.
Tilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi,
ellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille
taistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. -- Isä tulee
heti! -- kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan
piiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.
Bertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui
selin seinää vasten ja paljasti miekkansa. -- Varokaa korvianne! --
huusi hän.
-- Kaikki miehet kannelle! -- vastasivat merimiehet, koppasivat kukin
kankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä.
Useimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka
sattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja
talonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat
öljyä tuleen. -- Lyökää päälle vain! -- huusivat he. -- Puu terästä
vastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä
silakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!
Näytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen
ja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena
Pohjanmaan kaupungeissa -- kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin
kookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. -- Kuka uskaltaa pitää
pahaa ääntä minun kartanollani? -- huusi hän mahtavalla äänellä. --
Pois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala
armahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra,
joka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain
keskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja
astukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan
nykäistä päästänne.
Hälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat
itsestään alas.
Bertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän
olisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista
asemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis
kutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän
väkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia,
joista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi
sai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen
vuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko
tapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä
joutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo
rajattoman ylpeä raharuhtinas -- kuten hän luuli -- tahallaan hänelle
valmisti.
Vihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen
huoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa
konttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä,
samanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen
maattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia -- siinä
olivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha
kirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan
taa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse,
edessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia
henkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.
Bertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä
ylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen
kerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua
moisiin pikkuasioihin.
-- Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, -- vastasi Larsson
kylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä
täytettyjä pusseja. -- Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä
oivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei
temmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun
kunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla
ponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää
siltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme
tulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä
tekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra,
olen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen
penikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä
suoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon
summan, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan
näkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä
paremmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille
onnea matkallenne.