Ei ollut vielä kahta viikkoa kulunut siitä, kun kreivi Kaarle Viktor
oli tullut Vaasaan. Sillaikaa hän oli jo ehtinyt tulla vakuutetuksi
siitä, että Korsholma ei kelvannut linnoitukseksi uudemman sotataidon
vaatimusten mukaan. Sitävastoin oli hän miettinyt suunnitelman Vaasan
sataman suun varustamiseksi odottamatonta vihollisen hyökkäystä vastaan
ja oli nyt, nämä hankkeet mielessään, seurannut maaherraa, kreivi
Frölichiä tämän tavalliselle iltaratsastukselle satamaan. Jää oli vielä
sisemmissä lahdissa aloillaan, mutta edempänä Raippaluodon saaristossa
oli ankara lounaistuuli särkenyt jään, ja molemmat ratsastajat
seisahduttivat vähäksi aikaa hevosensa nauttiaksensa siitä
virkistävästä tunteesta, minkä meren näkeminen tuotti. He näkivät
lännessä olevan sinertävän juovan laajenevan ja selkenevän; he näkivät
siellä kaukaisuudessa liikkuvien nuorten aaltojen milloin nousevan,
milloin taas laskevan, mitä kauneimpia koukeroita muodostellen; he
näkivät niiden rynnistävän kallioita tahi jääröykkiöitä vastaan ja taas
murtuessaan räiskyttelevän sulanutta hopeaansa korkealle kuulakkaaseen
kevätilmaan. Hylkeenampujat palasivat vaaralliselta retkeltään
jääteleiltä, laahaten perässään rekien täydeltä kaatuneita vedenkoiria,
jotavastoin toiset, jotka olivat ampuneet vesilintuja kuvilta jään
reunasta, kantoivat saalistaan säkeissä.
Satamassa oli kahdeksan alusta, jotka kaikki hankkiutuivat merelle
lähteäkseen, niin pian kuin jäät ja tuulet sen myöntäisivät; ja näistä
kahdeksasta oli viisi suurinta rikkaan laivanisännän ja kauppiaan Lauri
Larssonin. Yhtenä hänen rikkautensa lähteenä oli juuri se, että hän
joka vuosi myi Tukholmassa kolme tahi neljä uutta alusta, jotka oli
vartavasten myytäviksi rakennettu; viidennen aluksen, jonka perässä
komeili Esterin nimi, hän oli määrännyt omaan laskuunsa, mutta erään
tukholmalaisen laivanomistajan nimissä, tekemään matkoja Rostockiin ja
Wismariin.
Maaherra katseli synkein silmin näitä hankkeita ja kääntyi sitten
toveriinsa, yht'äkkiä kysäisten, odottiko tämä sotaa?
Bertelsköld vastasi, että Tukholmassa yhä enemmän oltiin sotaisissa
tuumissa. Tahdottiin käyttää hyväksi suotuisia olosuhteita ja ottaa
takaisin Venäjältä Uudenkaupungin rauhassa tehdyt suuret uhraukset.
Mutta oli siellä olemassa kaksi säppiäkin nykyisen rauhan ovea
pitämässä, nimittäin kreivi Hornin johtama valtakunnanneuvosto sekä
edellisten valtiopäiväin rauhaa puoltava enemmistö. Molemmat säpit
toivoi sotapuolue pian voivansa murtaa; ja sitten merkitsisi taas
sotamieskin jotakin Ruotsissa.
-- Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat
vie voittoa vanhoista kavaljeereista, -- vastasi maaherra kiivaasti. --
Tiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies,
jolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan
näköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit
voisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit
suolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta
voinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi
vapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin
Pietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me
saisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen
Nevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan
meille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa
odottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan
aikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit
aina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! _Parbleu, Charles_, ne
jotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta
meidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata
kunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan
muistoa!
-- Setä tarkoittaa myssyjä, -- jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta
vanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.
-- Mitä se merkitsee?
-- Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut
historialliseksi: "Sie sind alle Nachtmützen." [12]
-- Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi
kumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä
liian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka
rohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan
vaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta
olisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä
olisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa
vallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies
on nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu
juuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni
sille, joka voisi estää hänet lähtemästä.
-- Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu
mieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella -- pitämällä esimerkiksi
päivälliset hänen kunniakseen -- voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä
ja lähentää häntä puolueeseenne?
-- Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset:
ikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin
kirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina
vaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan
kuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee
hänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin,
Kjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen
ystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On
vain yksi keino hänen lannistamisekseen.
-- Ja se on?
-- Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan
viikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei
hänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on
viskaali, -- kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!
Se, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja
vaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun,
isoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli
ratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran
huudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja
lähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä
maantieltä. -- No, -- jatkoi maaherra, -- kuinka ovat asiat?
-- Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee,
-- vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen
kreiviin.
-- Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä
herra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki;
kauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?
-- Tulli ei voi panna esteitä eteen. Paperit ovat selvät.
-- Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies,
ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?
-- Teidän armonne -- pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni
turvattu?
-- Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta
harjoittaa?
-- Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.
-- Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään
asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.
Olen ajatteleva virkaylennystäsi.
-- Teidän armonne -- kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään
Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.
-- Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen
asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! -- Ja kun maaherrasta nähtävästi oli
vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen
kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä
heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn,
kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän
siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman
pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa
satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman
voutikunta.
-- Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld,
heidän ratsastaessaan edelleen. -- En tiedä, minkätähden
ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.
-- Niin oli minunkin ratsupiiskallani, -- sanoi maaherra leikillään. --
Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä
lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä
kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava.
Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan
paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt
sitävastoin... Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?
-- Ratsupalvelijani Istvan.
-- Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä
milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee
jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen
pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin
eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka
ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot
hyvät -- kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin
vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan
puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?
-- Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.
-- Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä
vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. _Par miracle_, tekeepä
mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin.
Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.