Vieras nuori upseeri näkyi tahtovan hyvittää sen vahingon, johon hänen
hurja hevosensa oli niin suuresti syypää. Hän riensi noutamaan vettä
lähimmästä kaivosta, kostutteli sillä pyörtyneen tytön otsaa ja antoi
hänen hengittää jotakin hyvätuoksuista hajuvettä, jonka hän otti
satulapussissa olevasta kotelosta. Hän saattoi nyt lähemmin tarkastella
tytön kasvoja, eikä hänen säälinsä suinkaan vähennyt siitä, että ne
olivat tavattoman kauniit. Ester Larsson oli enintään neljän- tai
viidentoista vanha; hän oli vielä lapsi, niinkuin hänen käytöksensäkin
kyllä oli osoittanut, mutta nuoruuden rajalla oleva lapsi; hoikka ja
hento hän oli, tukka kiiltävän ruskea, iho vähän päivettynyt
kevätauringon paisteesta, kädet liian hienot pikkukaupungin
porvaristytön käsiksi. Pienoinen, vasemmassa kädessä oleva hohtokivillä
koristettu sormus ja pienoiset, tuota hienoa raumalaista tekoa olevat
pitsikalvosimet, jotka nyt ovat jääneet yhä enemmän pois käytännöstä,
sittenkun eivät enää hinnan puolesta ole voineet kilpailla
belgialaisten koneteosten kanssa, vahvistivat muukalaisen ensimmäistä
arvelua, että tämä nuori tyttö oli rikkaan miehen hemmoiteltu
lempilapsi.
Kenties joku vielä muistaa entisen pikku Veronikan joka samana iltana,
kuin ankara setä otti niin tylysti vastaan Maria Larssonin, lähetti
tälle lohdutukseksi palasen sunnuntaikakkuaan.[11] Veronika Larsson oli
kasvanut ja kukoistanut rakkaudessa; hän ei enää ollut nuori, hän oli
nähnyt jo 29 kesää, mutta vielä hän levitti rakkauden tuoksua
ympärilleen. Hän oli hylännyt montakin kosijaa hoitaakseen isänsä
taloutta ja omistaakseen koko sydämensä nuorimmalle sisarelleen
Esterille, joka niin kipeästi tarvitsi hänen holhoustaan, sittenkun
heidän äitinsä oli kuollut ja isällä yhä harvemmin oli aikaa lastensa
kasvatukseen ja sittenkun isä oli ruvennut hemmoittelemaan pientä
lemmikkiään, jonka Luoja oli hänelle lahjoittanut vanhain päiväin
iloksi. Veronika oli ainoa, joka uskalsi vastustaa Esterin oikkuja; hän
yksin tohti kieltää häneltä jotakin; ja kun itsepintainen tyttö
kumminkin sai tahtonsa täytetyksi, niinkuin nyt näissä vapunpäivän
leikeissä, oli Veronika aina pitämässä häntä silmällä ja korjasi
samassa kaikki ne erehdykset, joita ei voinut estää. Tuota hurjaa
ratsastusta hän ei ollut voinut estää ja nyt sai hän niinkuin aina
ennenkin käydä äidin hellyydellä vaalimaan pientä, ymmärtämätöntä
lastaan.
-- Älä nyt pelkää, Ester, vaara on ohi, ja sinä olet minun luonani! --
kuiskasi hän hellästi kalpealle sisarelleen, joka hänen sylissään alkoi
tointua pelästyksestään ja aukoa silmiään. Ei ollut vanhemman sisaren
sanoissa nuhteen varjoakaan kaikesta siitä julmasta levottomuudesta,
jota hän äsken oli kärsinyt, tuo hyvä Veronika.
Ester katseli pää pyörällä ympärilleen ja jo huomasi hän
leikkitoverinsa, tuon pitkäsäärisen rehtorinluokkalaisen, joka
hämmästyksestä vieläkin hengästyneenä tuijotti häneen sisaren olan yli.
-- Näethän nyt, Ringblom, -- sanoi hän, ja riemuitseva, vaikkakin vielä
raukea uhka ilmaantui hänen vaaleanpunaisille huulilleen, -- sanoinhan
minä sinulle, raukka, ettet ikinä saisi minua kiinni!
Samassa huomasi hän toisella puolen vieraan upseerin, joka häntä
säälien katseli, ja heti valahti hänen kalpeille kasvoilleen mitä
helein puna. Arkana kuin ujo lapsi kätki hän oitis päänsä sisarensa
helmaan.
Tuo huvitti muukalaista. Hän laski kätensä tytön ruskealle tukalle ja
virkkoi hymyillen: -- Älä nyt enää pelkää. Bogatir on huimapäinen
veitikka, joka tarvitsee kovat ohjat, ja minä olen nähnyt vanhainkin
ratsastajain lentävän samasta satulasta, jossa sinä pysyit. Tulevalla
kerralla käy paremmin. Tahdotko oppia ratsastamaan?
Ester katsahti puhujaan: luultavasti häntä suututti, että häntä
kohdeltiin kuin lasta. -- Myytkö hevosesi? -- kysyi hän.
-- Tuskinpa, -- vastasi muukalainen. -- Luulen sinun jo saaneen siitä
tarpeeksesi.
-- Isäni maksaa sinulle siitä niin paljon kuin tahdot.
-- Bogatir on unkarilainen eikä anna myydä itseään! -- jatkoi nuori
upseeri. -- Mutta jos myisin sen sinulle, mitä sitten tekisit?
Tahtoisitko vielä kerran koettaa onneasi?
-- Tahtoisinpa kyllä, -- vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen
silmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.
-- Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut
satulasta, vauvaseni?
-- Sitten ammuttaisin sen, -- vastasi Ester arvelematta.
Muukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut
mieleen. -- Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! -- sanoi hän.
-- Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.
Esterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata
levottomuuttaan. -- Ei, Veronika, ei, -- sanoi hän; -- et saa puhua
tästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. -- Ja isä
ei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! -- lisäsi hän
teeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.
-- Mistä on kysymys? -- sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja
siinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään
satamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän
väenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka
kunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.
-- Mitä näen mä? -- huudahti maaherra ranskaksi. -- Kreivi Bertelsköld
täällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako
nuori orpanani on tänne tipahtanut?
Linnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka
äitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat
kuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin
silmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä
ainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen
suureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla
Tukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli
saanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin
täydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään.
Hän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä
vain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa
hän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän
vallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei
ollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse
maaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla.
Se vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea,
noin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin
kirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat,
että ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa;
että pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja
vyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka
kummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut
olemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi
säikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja
luvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät
pienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut
ollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.
Kreivi Kaarle Viktor -- sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi
hänen sedästään Torsten Bertelsköldistä -- selitti nyt, ranskaksi
hänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli
viime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli
ottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta
ollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella
johdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen
tulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä
oli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa
saakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut
hänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia
Suomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta;
ja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita
Pohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen
pistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi,
armollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.
-- Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? -- vastasi kreivi Frölich
nauraen. -- Tiedätkö, _mon cher ami_, että kravut ja aatelismiehet
eivät menesty Pohjanmaalla?
-- Sen tietää sukuni vanhastaan, -- vastasi nuori kreivi samaan tapaan.
-- Melkein kaikki Bertelsköldit ovat olleet riidassa Pohjanmaan
kansanvaltaisten kanssa. Itse olin tuskin jalallani tänne astunut, kun
jo hevoseni joutui erään pienen villikkotytön Larssonin käsiin...
-- Larssoninko? Toivotan onnea; minullakin on ollut kunnia tutustua
muutamaan heistä. Mutta tule, katsokaamme, vuotavatko Korsholman
lähteet muutakin kuin kaivovettä...