Se paikka, jossa myöhempinä aikoina seisoi Vaasan kaupungin kaunistus,
komea, viimein kirkoksi muutettu hovioikeuden huoneisto, jonka Kustaa
III vuonna 1784 rakennutti vastapäätä Korsholman kunnasta, oli tämän
kertomuksen ajalla suurimmaksi osaksi asumaton. Nykyisen kauniin,
vanhan lehtokujan sijalle, jossa kuningas Kustaan muisto joka syksy
ajan hallan panemana lakastuu ja joka kevät jälleen puhkeaa verekseen
vihantaan, nähtiin Lauri Larssonin aikana rivi pieniä, lanttuja,
persiljaa ja tilliä kasvavia ryytimaita, joita siellä täällä
vaarain- ja viinimarjapensaat reunustivat. Mutta Korsholman
pohjoispuolella ja länteenpäin aina "Salmeen" asti ulottui laidunhaka,
jossa nuorison oli tapana leikkiä kesällä ja jossa koulupojat tekivät
sotaisia hyökkäyksiä syyttömiä valleja vastaan.
Saman toukokuun ensimmäisenä päivänä, jolloin valtiopäivämiesvaali
toimitettiin aamupäivällä, oli suuri joukko kaupungin lapsia ja
nuorisoa lähtenyt hakaan iltapäiväänsä viettämään. Maa, joka vähäistä
ennen oli paljastunut, oli vielä kellahtava ja keväisen kostea, puut
olivat vielä lehdettömät, ja ainoastaan vallien päivän puolella
ilahdutti silmää veres vihanta nurmi. Mutta jo tämä vähäinenkin
vihannuus riitti keväisiä tunteita herättämään, kun taivas oli korkea
ja sininen ja kun auringon säteet kimaltelivat Salmen silloin vielä
kirkkaassa vedenpinnassa. Nuorisolla oli hauskaa; palloa lyötiin ja
piippaa lyötiin ja vannetta lyötiin; kissasilla ja rottasilla,
väkisillä ja leskisillä oltiin ja "fria vill Simon i Sälle'ä"
tanssittiin. Koulupojat, joilla oli iltapäivällä vappulupa, leikkivät
"ruotsalaisia ja venäläisiä". Pienimmät heistä tulivat luokittain
rummuilla ja kivääreillä varustettuina ja valmiina valloittamaan
maailman ja ensi aluksi Korsholman. Ei ole muistiin kirjoitettu,
voittivatko ruotsalaiset vai venäläiset tässä merkillisessä aseiden
mittelyssä, mutta luultavasti olivat molemmat sotaakäyvät vallat viime
lopussa tehneet sovintoliiton keskenään, koska he myöhemmin illalla
kääntyivät uutta vihollista, kaupungin oppipoikia vastaan, jotka olivat
kokoontuneet valleille leikkejä katsomaan. Sukuunsa olivat jo pojat;
sillä kun pohjalaisella ei ole suurta sotaa, on hän hyvin halukas
käymään pientä; hän on maailman rauhallisin mies, kunhan vain joskus
saa sydämensä pohjasta mäikyttää. Nyt oli sitäpaitsi vanhoja tappioita
kostettava, uusia voittoja saatava, ja ennenkuin aavistitkaan, oli
siellä käymässä uusi kalabaliikki "kristittyjen ja turkkilaisten"
välillä; ja koska voiton, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, lopulta
piti kallistua kristittyjen puolelle, niin tapahtuikin nyt, että
oppipojat, urhoollisen vastarinnan jälkeen, vaatteet repaleina ja
posket turvoksissa, karkoitettiin tappelutanterelta.
Sillaikaa kuin tämä tapahtui kaupungin puolella Korsholmaa ja itsensä
rehtorin nähden, joka seisoi vallilla ja katseli huvikseen, niinkuin
vanhan koulupukarin sopi, poikain urotekoja, varoittaen heitä vain
silloin tällöin jonkun koulunpalvelijan välityksellä aseita
käyttämästä -- nähtiin kaksi ratsastajaa lähenevän eteläpuolelta
Kristiinankaupungista tulevaa tietä ja pyörähtävän vallin mutkan
ympäri, johon he sitten seisahtuivat ottelua katselemaan. Toinen
ratsastaja, joka ajoi edellä, oli hyvin tunnettuun karoliiniasetakkiin
puettu hoikka ja kaunis nuorukainen. Keveä matkaviitta oli hänen
hartioillaan. Hän ratsasti nuoren kimon selässä, joka liikkui kuin
tanssien ja jota vaivoin voi seurata se uupunut punainen ruuna, jolla
toinen matkamies ratsasti. Tämä oli vanhanpuoleinen ja hartiakas mies,
puoleksi sotamies, puoleksi renki, mikäli voi päättää hänen harmaan
talonpoikaistakkinsa takana olevasta ratsurepusta ja siitä sotaisesta
järjestyksestä, millä pari myttyä ja pari saapasta oli satulannuppiin
sidottu.
Molempien tultua linnanportille pidätti vanhempi hevosensa, ikäänkuin
odottaakseen herraansa, joka oli ratsastanut portin ohi; mutta nuori
upseeri ei tätä huomannut, vaan jatkoi ratsastustaan. Samassa hän sai
näyttää, ettei hän ollutkaan satulassa mikään variksenpoika.
Turkkilaiset olivat juuri silloin joutuneet täydellisesti tappiolle ja
pakenivat nyt täyttä karkua vallin sivuitse, voittoisain kristittyjen
meluten ja kiljuen ajaessa heitä takaa. Kimo säikähti ja pillastui:
tuulispäänä lensi se kivien ja kantojen yli. Kristityt ja turkkilaiset
saivat varoa korviaan, mutta ratsastaja istui hevosensa selässä kuin
valettu ja hänen onnistuikin, tehtyään jokseenkin pitkän kaarroksen,
joka oli vaarallisempi muille kuin hänelle itselleen, hiljennettyä
vauhtia palata takaisin vallien luo. -- No no, -- huudahti hän,
taputellen virmaa ja uljasta hevostaan kaulalle; -- häpeisit Bogatir
näyttämästä pahoja tapojasi Vaasassa! Siivolla, sanon minä! Luuletko
arolla olevasi?
Hevonen pysähtyi, mutta vilkutteli yhä korviaan, kuunnellen jokaista
epäilyttävää ääntä. Hevonen ja ratsastaja olivat sillaikaa tulleet
lännen puolelle valleja, eivätkä olleet enää kaukana Salmesta, kun
äkkiä uusi tapaus herätti ratsastajan huomiota.
Tällä puolen oli rauhallisempaa nuorisoa leikkimässä, lapsia, nuoria
tyttöjä ja muutamia vanhempia poikia, jotka eivät välittäneet niin
jokapäiväisestä huvituksesta kuin taistelu pohjoispuolella valleja oli.
Outo ratsastaja hurjan hevosensa selässä oli sitävastoin harvinainen,
suurta uteliaisuutta herättävä ilmiö Vaasassa; juoksut ja leikit
taukosivat ja toinen kysyi toiseltaan, kuka tuo korea herra mahtoi
olla.
Oli kuitenkin kaksi leikkivää, jotka joko eivät olleet huomanneet
vierasta tai eivät innoissaan hänestä välittäneet. Nämä olivat eräs
nuori, hento ja ruskeasilmäinen tyttö, joka oli puettu lyhyeen
valkoiseen hameeseen ja oli vielä miltei lapsi, ja eräs pitkäsäärinen
rehtorinluokkalainen, joka "haukkaa ja kyyhkystä" leikittäessä ajoi
tyttöä takaa, mutta huolimatta seitsenpenikulmaisista askelistaan
turhaan yritti häntä saavuttaa. Tyttö teki kuin metsäkauris satoja
mutkia juostessaan, ja juuri, kun oli kiinni joutumaisillaan, kiepsahti
hän aina taas syrjään. Mutta vähän aikaa paettuaan häätyi hän yhä
likemmä Salmea, ja siellä hänen tietystikin täytyisi antautua. Tämä
näytti häntä suututtavan, ja hän seisahtui hetkeksi rantamakasiinien
luo, ikäänkuin etsiäkseen sieltä pakopaikkaa. Luultavasti huomasi hän
kuitenkin tämän keinon arveluttavaksi, hypähti taas syrjään ja tuli
niin erään vanhan lepän juurelle, joka kasvoi rannalla, likellä
vedenrajaa puoleksi riippuen veden päällä kallellaan. Nyt oli hän
vankina, sillä palaamaan hän ei päässyt. Mutta ajelijan juuri lähetessä
tarttui hän puunoksaan ja kiipesi kuin kissa leppään. Pitkä,
saaliistaan varma koululainen seurasi kohta esimerkkiä. Ja niin
istuivat kuin istuivatkin linnut samassa puussa. Mutta nyt kuului
rasahdus, ja sama oksa, joka oli kestänyt pakenevan kyyhkysen, katkesi
raskaamman haukan alla, ja poika pudota mulskahti pitkäkseen veteen.
Outo ratsastaja oli pakoa ja ajoa huvikseen katsellen vähitellen
ratsastanut yhä likemmä. Nähtyään, mikä loppu leikistä tuli, ei hän
kauan aprikoinut, vaan hyppäsi tuota pikaa satulasta alas ja riensi
rantaan hukkuvaa pelastamaan. Onneksi ei hätä ollut niin suuri kuin
miltä näytti. Salmi, jossa vielä sata vuotta sitä ennen isot laivat
olivat kulkeneet, oli jo 1738 melkoisesti mataloitunut Pohjanmaan
suuren luonnonilmiön, maan ylenemisen vaikutuksesta, ja tuo Vaasan
triviaalikoulun toivorikas vesa putosi sentähden aivan pehmeästi ja
viattomasti neljää tahi viittä korttelia syvään veteen, jossa oli vähän
harmaata mutaa pohjassa. Ennenkuin muukalainen vielä ennätti ojentaa
hänelle taittuneen lepän oksan, oli hän jo likomärkänä ja liejuisena
kavunnut rannalle.
Näin ratkaisevaa tappiota ei sopinut jättää kostamatta. Siipeen
ammuttu ja kovin vihastunut haukka keksi taas kyyhkysen, joka ensi
hämmästyksessään oli hypännyt puusta avuksi, mutta jonka nyt, kun näki
ajelijansa vaarattoman aseman ja hänen muuten tuiki surkean tilansa,
pisti päähän ruveta niin raittiisti ja makeasti nauramaan kuin
ainoastaan kyyhkynen voi nauraa.
-- Odotahan, -- huusi hurjistunut haukka -- kyllä mä sinut nauramaan
opetan! -- ja samassa harppasi hän taas seitsenpenikulmaisen askelen,
uhaten ryvettää ajettavansa valkoiset vaatteet saven liejulla. Tyttö
lähti siis uudestaan pakoon, mutta varsin vähän oli hänellä nyt enää
pelastumisen toivoa. Kuta enemmän hän mitteli matkaa vallille, sitä
selvemmin hän näki, että pakeneminen sinne oli mahdotonta. Mitä oli
hänen tehtävä? Hän turvautui siihen ainoaan keinoon, mikä hänellä enää
oli tarjona, mutta johon harva tyttö hänen sijassaan olisi turvautunut:
hän juoksi odottavan Bogatirin luo, pisti hyvin varovaisesti
vasemman jalkansa jalustimeen ja istui, tiesi mitenkä, tuota pikaa
satulassa. Nähtävästi hän ei ensi kertaa hevosen selässä istunut.
Mutta mitä taitoa ja kykyä vaadittiin Bogatirin selässä, sitä
ei hän aavistanutkaan, ja tämä leikki oli päättyä pahemmin kuin
haukkasilla-olo. Tuskin oli virma hevonen tuntenut satulassa olevan
keveän kuormansa, tuntematta samalla herransa pelättyjä ohjia,
ennenkuin se karkasi halki haan kaupunkiin niin hirvittävää vauhtia
että tyrmistynyt ratsastaja menetti sekä kuulonsa että näkönsä. Hänen
nähtiin päästävän ohjat kädestään, kallistuvan eteen päin ja
vaistomaisesti tarttuvan molemmin käsin satulankaareen. Pian olivat
hevonen ja tyttö näkymättömissä. Haukka oli loistavasti kostanut
kyyhkyselle, ja nyt oli hänen vuoronsa hämmästyksestä kalpeana
tuijottaa pois rientävän jälkeen.
Vieras upseeri koetti kaikkia niitä hyväilysanoja ja uhkauksia, joita
hänen Bogatirinsa ennen tavallisesti oli totellut. Se ei auttanut, ja
hän ymmärsi itsekin, että vast'ikään säikähtynyt hevonen oli uudestaan
pillastunut. Tyttö näytti olevan hukassa, eikä nyt ollut muuta neuvoa
kuin kiirehtiä jalan Bogatirin jälkeen kenties tavatakseen tytön
jossakin maahan suistuneena ja pää murskautuneena.
Silloin kuului läheltä Korsholman valleja vihellys niin kova ja kimeä,
että sen selvästi erotti kaiken sen hälinän seasta, mikä oli syntynyt
pillastuneen hevosen ohi karatessa. Muukalainen näkyi tuntevan tuon
äänen: hän seisahtui; hän kuunteli; hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat,
ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, ettei itse voinut saada aikaan
samanlaista ääntä. -- Se on Istvan, se on minun uskollinen Tapanini, --
sanoi hän pojalle, joka häntä seurasi. -- Tuota vihellystä ei voi
kukaan matkia. Bogatir tuntee sen; se on Unkarissa syntynyt, ja tuo on
se merkki, jolla unkarilaiset kutsuvat hevosiaan arolta. Kuuletko! Nyt
hän taas viheltää!
Tuo kimeä, läpitunkeva ääni kuului vielä toisen ja kolmannenkin kerran.
Ja katso: kolmannen vihellyksen perästä nähtiin Bogatirin näköjään
aivan rauhallisena noudattavan ääntä ja hiljaista hölkkää lähenevän
valleja, joiden luona toinen ratsastaja helposti sai sen seisahtumaan.
Muukalainen ja hänen seuralaisensa riensivät sinne. Valkopukuinen tyttö
piti vieläkin suonenvedontapaisesti satulasta kiinni. Mutta hän oli
mennyt tainnoksiin.
-- Ester! Ester-kultani! Oi, hyvä Jumala, hän on kuollut! -- huudahti
eräs vaalea ja kaunis nuori nainen, joka tunkeutui esiin väkijoukosta.
-- Eikö Veronika näe, että tyttö vielä pitää itseään kiinni? --
huomautti eräs koulunopettaja, joka nosti tytön hevosen selästä. Olikin
aika suuri työ, ennenkuin kädet saatiin satulasta irti.
-- Kuka tuo nuori tyttö on? -- kysyi muukalainen osaaottavasti.
-- Se on Ester Larsson, rikkaan Larssonin nuorin ja rakkain lapsi, --
vastasi koulunopettaja.
-- Niin, niin, siinä saapi Larsson nyt nähdä, kuinka käypi, kun
lennetään ylemmä kuin siivet kantavat, -- jupisi eräs teurastaja, joka
aamupäivän vaalissa oli kuulunut Aulinin puolueeseen. -- Saadaanpa
nähdä, että hän ratsastaa uhka-uljaasti valtiopäiville, mutta miten hän
sieltä ratsastaa takaisin, ja kuka silloin hänelle viheltää, sitä ei
voi niin tarkoin tietää.
-- Niinpä kyllä, -- sanoi muuan ämmä joukosta, -- muistakaa minun
sanani, tämä, tämä ennustaa jotakin Larssonille. Ylpeys, ylpeys --
mitenkä sanoo sananlasku?