Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin
vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen
valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville
Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa
huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät
porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän
tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli
olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin
luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin
nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa
niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt
kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä
kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä
muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.
Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina,
jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja
neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna
päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat
monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen
murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle.
Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän
murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi
siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa
valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia
kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan
sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat
siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli
tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä
huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja
kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat
mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja
kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.
Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun
taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen
maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.
Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen
sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine
kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja
virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli
rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän
varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli
puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin
vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun
kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo
uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa
ylimys.
Vanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun
oikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla
yksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58
vuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä
sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan
koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet
ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen
yli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa
oli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa
alta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että
leijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain
rohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.
Kello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa
vieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui
korkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään
seisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen
käytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän
oli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen
aikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi,
ei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin
ennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti
kykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta
katseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän
ei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä
epätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he
kumpikin näyttivät.
-- Hän siis, -- jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, -- pysyy
lujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?
-- Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo
valtakunnalle hyödyllistä olevan, -- vastasi porvari.
-- Hän aikoo puolustaa liittoa Venäjän kanssa?
-- Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja
menestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään
pahaa.
-- Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa
hopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se
nöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä
esiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?
-- Rohkenen uskoa, että valtakunnan hoito on hyvissä käsissä.
-- No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta
alamaisuudestaan?
-- Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä
hyvällä eikä pahalla -- ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.
-- Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja
hän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin
että Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?
-- Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan
pääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.
-- Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät
tarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat
käydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!
-- Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän
markkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä
meille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata
laajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.
Karoliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri
suuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein
matelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota
rohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa
häntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. -- En ole
käskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä
järjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan
valtiopäivämieheksi, -- tiuskaisi kreivi.
-- Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon
olevan hyvissä käsissä, -- vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin
ennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.
-- Vai niin. Siis on tahtoni, että kaupunki valitsee Aulinin.
-- En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin
valtakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden
saada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita
asianomaisia.
-- Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin
esivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään
mitään Vaasassa?
-- Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin
Ruotsin laki.
-- Ulos ovesta -- ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä
vastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät
pöyhistelemään. Ulos, sanon minä!
Larsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui
verkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle
esimiehelleen.
Kreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta
vapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan
sukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan
keskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.
Portailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin
ilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin
kaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi
pohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.
Heti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti.
Alussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin
olisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli
niinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli
päättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia
kovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat
vetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä
vastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä.
Mutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin
eduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki
olivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin
valtiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen
vastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.
Kreivi Frölich kuohui vihaa. -- Vielä minä keksin keinon, jolla saan
tuon porvariskuninkaan valtaistuimeltaan syöstyksi! -- huudahti hän.
Lause tuli tunnetuksi, ja siitä päivästä alkaen kutsuttiin Lauri
Larssonia porvariskuninkaaksi.