Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n
kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava,
voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes
mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi,
samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain
hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui
Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat
ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan
mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet,
riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä
vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta
vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt
kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi
ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi
kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa,
ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin
yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista
koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten
hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat,
August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia
valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi
hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta
piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen
ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista
säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka
hänet tarkemmin tunsivat.
Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä
yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja
inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin
tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän
kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera
vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen
välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta
omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä,
että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan,
Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan
niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat.
Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi
kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi
kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin
olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen
kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.
Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi
tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä.
Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin,
että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin
antoi siihen suostumuksensa.
Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä
kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen
neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin
sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.
Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty.
Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei
tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen
nimitys heti kohta seuraava.
Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana
edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja
uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän
ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä
neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja
uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.
Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään!
Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen
lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi.
Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa
tällä odottamattomalla kysymyksellä: -- Noch nichts von Lappland? Eikö
vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?
-- Teidän majesteettinne ... sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti
kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä
kirjoituksesta kuninkaaseen.
-- Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin
puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet
taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään.
Eselsjunge!
-- Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen
hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti
sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään
ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana
kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti...
-- Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.
-- Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut
maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan
korkeudesta. Käsittämätöntä!
-- Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on
sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?
-- Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni...
-- Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?
Geschwind!
-- Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli
Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän
ei tiennyt mitään.
-- Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter
fort!
-- Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei
myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.
-- Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!
-- Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut
koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää
anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani,
tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani
edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.
-- Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?
-- Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani
luottamuksen, -- jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen
ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. -- Huomasin hänen
tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun
semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona
kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään
petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi
kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää
silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä
kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.
-- Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä
tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on
kunnioitettava.
-- Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu,
että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä
suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen
tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä
hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.
-- Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On
syitä olemassa -- hovilla on kissankorvat -- kuningatar on olevinaan
niin kovin siveellinen -- luulevainen, ymmärretäänkö?
-- Teidän majesteettinne tahto täytetään.
-- Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki -- hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.
Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa
ja harmi sydämessä. -- Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen
pitkää, -- sanoo eräs kuuluisa kirjailija.
Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei
ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan
tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan
kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen.
Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei
suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.
Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei
muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa,
ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman
pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen
päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan
hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä
ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa
naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat
jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen
käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden
ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät.
Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen
lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui
loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan
nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella.
Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen
korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.
-- Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! --
huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.
-- Vertaus on tavallaan sattuva, -- vastasi kuningatar terävästi. --
Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen --
majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia --
me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja -- onhan teidän
majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa
ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius -- jumalien
sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!
Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän
olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan
oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän
selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää,
tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta _mikä_ noista
monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt
hänen vihansa?
Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten
siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. -- Katsooko teidän
majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? -- sanoi
kuningas.
Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää
löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan,
silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.
Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja
otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli
kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä
virkkanut mitään.
-- Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? -- kysyi kuningas,
kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. -- Kylpyretki
Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin
terveyden.
Ei mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.
-- Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, -- jatkoi kuningas,
nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä
myönnytyksillä hyvänsä, -- niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän
majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän
täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.
-- Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius --
varkaiden jumala -- astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on
tarkoituksenne? -- tiuskaisi loukkautunut puoliso.