Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan,
viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen
kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut.
Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman
tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä
edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana
pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut
Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä
pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä
tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.
Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka
oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin.
Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi
päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.
-- Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme
upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!
Talonpoika katseli häntä suurin silmin. -- Mies on joko hupsu tai hän
on varastanut hevosen, -- ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti
hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat
olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli
matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias
tällä kertaa saavutti heidät helposti.
Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat
ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti
hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi
juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan
mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. --
Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! -- huusi hän.
Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli
keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. -- Antakaa minulle
anteeksi, -- sanoi hän, -- että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en
minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.
-- Kuka olette? Mitä tahdotte? -- kysyi upseeri otsaansa rypistäen.
-- Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia
palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän
maan vapaita miehiä, -- vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on
hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin
Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti
päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta
karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.
-- Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse
katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin
väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta.
Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.
-- Tukholmaan! -- toisti Elias. -- Herra majuri, -- ottakaa minut
mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki
hevoset kuoliaiksi teidän edessänne -- minä tappelen teidän puolestanne
-- mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan -- sanalla sanoen, herra
majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut
mukaanne!
-- Nuori mies, -- sanoi Düker hymysuin, -- jos ajat niinkuin ratsastat,
uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen
kiire Tukholmaan?
Elias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.
-- Se on arveluttava juttu, -- sanoi majuri; -- meillä on nyt rauha,
poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle
tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden,
että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni
ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua
vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin
nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä
ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.
-- Eläköön Kaarle-kuningas! -- huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.
-- Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, -- oikaisi Burchard. --
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen
seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut
kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun
läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella.
Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja
Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän
turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan
aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat
muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista
palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja
sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu
rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja
vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein
kokonaan katoamaan.
Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen
levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt
tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina
vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset.
Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella,
vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa
metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin
neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä,
että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.
Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät
matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon
paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin
toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit
matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen
ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta
vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo
silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä
Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.
Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä
meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa
erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille
jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä
koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan
kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän
ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia.
Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon
itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli
mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä
palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse
pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli
nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär
oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja
levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti
sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat
palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen
kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen
hypännyt.
-- Mitäpä se auttaisi? -- sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään
muita viisaammaksi. -- Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi
jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa
oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin
vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja
toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä
ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni
Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että
kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä
veisi hänet hornaan.
-- Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? --
kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha
lörpöttelijä palasiksi.
-- Ei se niin varmaa ole, -- sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei
koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. --
Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä
ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.
-- Soita sinä sokerisuutasi! -- sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija,
joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. -- Parooni Sparrfelt on
syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan
Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.
Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä
Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia
Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä
Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta
puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden
että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja
lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen
majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta
kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän
kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni
oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta
kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän
ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden
päällä.
Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa,
ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa
Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja
virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. --
"Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut
kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."
Strömberg nauroi täyttä kurkkua. -- Se olisi kyllä Sparrfeltin
tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen
tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset
ovat pattijalkoja.
Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti
raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.