Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen
metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä
intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä
taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein
metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat
hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai
jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu;
eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän,
vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli
koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein
ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat,
jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen
tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin,
tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään,
kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi
papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas
halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö
hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita
aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa
lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun
karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.
Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä
tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu
kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja
muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi
päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan
illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta,
ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat
syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli
muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.
Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään
työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä
eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa
väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä
toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja
kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään.
Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna
neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä
tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä
morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista
tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä
talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti
kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen
majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti
valtakunnan asioista puhuakseen.
Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin,
vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja
valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli
samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille
kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin
hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan
ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta
lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän
valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen;
jos _hän_ vastaisuudessa saisi enemmän _mahdollisuutta_, niin
kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja
tyytyväisyydeksi".
Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää
nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan
korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat
oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä
paremmaksi. -- Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt
herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, -- huudahti eräs häävieras.
-- Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, -- sanoi
toinen. -- Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja
tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.
-- Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen,
mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, -- vastasi
toinen.
-- Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan!
karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen
karoliini. -- Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin
jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.
-- Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi,
ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy -- huusivat useat
äänet.
-- Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, -- muistutti sävyisästi
eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.
-- Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin
että tupa kaikui; -- tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä
vuonna painetun? Se kuuluu näin:
"Kun kaikk' on huipussaan -- saa maahan särjetyks';
niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."
Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain
järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin
osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka
ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana
nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja,
että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että
hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes
Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun
kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen
määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä
tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies
nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.
Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan
salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia
metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti
kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman,
joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa
kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään
huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli
yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. -- Was giebts? -- kysyi hän
sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.
-- Lapinmaa on löydetty, -- vastasi Broman matalalla äänellä.
Kuningas nousi heti pöydästä. -- Hyvät herrat, -- sanoi hän
kohteliaasti, -- valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne.
Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä
pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään!
Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!
Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen
henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä
seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti
tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.
Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja
ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo
edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta,
hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti.
Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan,
oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa
seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.
-- Mikä paikka tämä on? -- kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen
tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.
-- Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, -- vastasi reen kupeella
ratsastava adjutantti.
-- Se näyttää asumattomalta.
-- Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä
kanssa.
-- Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?
-- Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.
-- Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä
lähettiläinä laiskottelisi... Aber was giebts da am Ufer? Broman
lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]
Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin
kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti
olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni
erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie
laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut
tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan
alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen
sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja
mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin
uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.
-- Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! -- komensi kuningas, eikä
adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä
rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle
joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä
kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.
-- Antautukaa, parooni Sparrfelt! -- huusi Strömberg, joka nyt tunsi
vastustajansa. -- Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan
rikkomisesta.
-- Ja naisrauhan rikkomisesta! -- säesti Broman närkästyksellä, joka
näytti vallan ritarilliselta. -- Tässä reessä on nainen, joka sanoo
olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.
Miekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.
Kuningas astui reestään ulos. -- Me emme olleet odottaneet, --
sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä
tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, -- me emme olleet
odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin
sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja
säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa
Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin
tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet
terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella
viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te
vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä
eikä vahinkoa tapahdu.
Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla
Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan
Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana
pysynyt nainen.