Pilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.
-- Suo minulle anteeksi -- sanoi hän -- minulla ei nyt ole aikaa.
Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun
saaminen Falkbyn tilalta?
Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: -- Jos sinua elähyttäisi
sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen
elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit
minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi -- ja
minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty
sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on
eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi
sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on
tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut
vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin
yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä
tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. -- Niin, älä
sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän
saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles -- jos
vielä kerran kadottaisit sormuksen?
Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. -- Kyllä minä katson, ettei
jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, -- sanoi
hän.
-- Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran
väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien
vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet
koskaan tee väärää valaa?
-- Ebba -- sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.
-- Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala!
Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa
ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin
ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä
periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan
luotat kuparisormukseen -- vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain
pilkkaa ja petä sinua!
Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa
oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä
valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän
oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti,
mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista
jäisen sydämen liikutusta.
-- No niin, -- sanoi hän, -- sinun vallassasi on muuttaa ruunulle
Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se
onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton.
Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi
vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.
Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä
lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle
paikalleen valtiomiehen huulille. -- Tunnusta, ystäväiseni, -- sanoi
hän hymysuin, -- että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme
tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat
vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on
mahdollisuuden mukaan järjestettävä.
Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut.
Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan
ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen
lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. -- Minä
ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin -- sanoi hän.
-- Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme
todellisuuteen.
-- Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä
päivinä jaetun -- apuvaroina muka -- jotta saataisiin Ruotsi yhteen
tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi
sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies
ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?
-- Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.
-- Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta -- ellen erehdy, on
apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan
huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi.
Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?
-- Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin
noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?
-- En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni
kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat
Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken
kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää -- ja Jumala
tietää -- mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle
kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää
minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!
Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää
pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa
sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä
sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.
Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja
hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa
rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby
olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö,
valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja
punastuisi naisen edessä? Ei -- kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen
huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.
-- Ehrenbrand -- sanoi kreivi armollisesti hymyillen -- olen ajatellut
teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin.
Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa
nyt. Olkaa varma minun suosiostani.
Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi
selittää tämä odottamaton ylennys.
-- Teidän ylhäisyytenne... -- änkytti hän.
-- Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että
olette minulle kunniaksi. Hyvästi!
Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi
hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli
tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.
-- Minun täytyy puhdistaa ympäristöni -- sanoi hän itsekseen. -- Minun
palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba
saanut vihiä...? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi?
Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa
hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on
tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle
mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee?
Taikka -- "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein
paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea
tanssittaa? Jospa minä...?
Kreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.
-- Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.
-- Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän
ylhäisyytenne puheille.
-- Hyvä. Laske hänet sisään.
Sparrfelt tuli -- komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei
kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.
-- Hyvä herra ratsumestarini -- sanoi kreivi ystävällisesti ja
kohteliaasti -- olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin
ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani,
olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu
paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn -- ymmärrätte. Mutta asiasta
toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan
tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää
kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon
kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.
-- Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.
-- En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja
nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä
kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini.
Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.
Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä
edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen
miten tahtoi.
Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun
puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen.
Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.
Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta
esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti
kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän,
yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä
niin arvokas suomalainen tuttava.
Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti,
että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli
tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston
asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen
helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen
ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne -- ja
nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti
esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä
Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja --
ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa
köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.
Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja
osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan
vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston
anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa
mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä
ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten
menestystä j.n.e., j.n.e.
Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on
tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli
olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi.
Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.
-- Epäilemättä, -- vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. -- Jos Larsson on
jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on
katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä
menestyksestänne.
-- Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, -- vastasi
Larsson jurosti. -- Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin
perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.
-- Veljenne tyttären, pikku Marianko?
-- Niin, herra kreivi -- ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät
tummanpunaisiksi.
-- Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma
puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän
valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen
korjata.
-- Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?
-- Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää
kaunottarenne!