Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan
virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain
kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard
Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen
jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista
sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen
haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja
siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara
oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli
hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan
kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt
pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä
ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen
kadonnutta isäänsä.
Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen
kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt
kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi
rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa
Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän
kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun
sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v.
1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan,
ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen
itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle
jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta
olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö
olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan
päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa;
mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa
perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa
100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat
karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun
Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin
alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka
tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain
muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon
jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta
omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja
hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia
rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin
kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin
sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies,
joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä
mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli
sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa
kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla
tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki
loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän
tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen
kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia,
jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.
Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon.
Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta
kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina,
tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan
eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin,
jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso
ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten,
tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon
nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki
vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat
kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin
kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin.
Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä
onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja
elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon
mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa,
voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja
tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.
Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää,
toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi
kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja
samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella
puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s.
yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että
sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin
salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan
kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.
Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme
taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7
aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori
Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä
häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin
suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja
sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme
reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt
tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli
menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen
kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa
hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen
Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias,
oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian
kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs
ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja
kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki
Burchard saanut sijansa.
Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä,
ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten
kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa,
jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään
muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti
kuuntelivat.
-- Burchard kävi Uudessakaupungissa? -- kysyi Larsson.
-- Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, -- vastasi entinen
pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa
pitkäin viiksiensä taa. -- Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen
Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die
Schwedenhunden an der Nase zog.
-- Mitä hän sanoo? -- jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.
-- Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog
an der Nase, -- pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. --
Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni,
durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den
Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach
presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser
Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten,
Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe
der grosse Tsar!
-- Vai niin! -- murahti Larsson naurahtaen.
-- Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! -- oikaisi
pormestari sukkelasti sanansa. -- Nur immer den rechten Potentaten,
durchaus!
-- No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?
-- Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät
vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel
getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin
virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach
Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier
-- mit Erlaubniss, maljasi -- und so, paff, drei Hundsfotten in den
alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht,
nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und
kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so
verdammt froh war sie.
-- Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?
-- Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks,
kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj!
Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein
verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel
verdienen -- eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der
alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort,
aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den
Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war
sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari
poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle
komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na
wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein
wenig besoffen -- halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der
Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war
putzwech..
Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki
pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki
ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli
laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.
Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat
kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset
silmät ja solakan sorean vartalon.
Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään;
yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin
suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti
kaikki paikoilleen.
-- Ruokaluku! -- sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken
tullutta.
Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä
tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi
arkana ja äänetönnä oven suussa.
Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet,
sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja
katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.
-- Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, -- sanoi hän, --
täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan
meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy
tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin
pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia
vastaan.
-- Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan
minulle anteeksi, -- vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.
-- Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, _minkätähden_ sinä karkasit.
-- Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi
sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa
minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi,
minun täytyi paeta!
-- Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin
verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.
-- Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille,
kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut
pois huoneestanne?
-- En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa;
etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet
itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei
sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.
-- Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En
voi, minä en voi nyt!
-- Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta
lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, _milloin_ ja _missä_ vain
hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri
ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna
palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin
minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut
Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää
yötä!
Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta
säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan.
Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle
hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen
asetettiin.
Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään
tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto -- ja kaikki seurasivat häntä
kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna
pimeään talviyöhön.