Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili
pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin
kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat
sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille,
lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat
palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria
vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa
kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla
teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin
venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei
asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721
viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona
Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin
lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi
minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän
hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne
oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella
eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä
voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.
Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin
enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon,
jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien,
olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja
yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa.
Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät;
metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita
oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä -- missä näet aitaa oli ollut,
sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle -- ja
ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi
jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä
ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut
ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä
entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli
Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset
sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui
niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat
palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.
Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He
hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja
erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli
poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea
entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja
katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä
vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa
pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän
aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja
pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä
ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä
maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja
asumatonna.
Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen
pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen
huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita
vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas
jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä
lähes kahdeksan vuotta sitten.
Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai
multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei
lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen
kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä,
puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä,
mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala
naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat
edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle
lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla
oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja
viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä
viljelyksen jälkiä.
Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat
kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö
otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä
tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta
taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat
enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät
kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret
löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja
entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen
toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He
tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut
aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin
surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.
Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli
yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen:
nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa
Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika
Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta
kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi
hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä
perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä
Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain
muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen
edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä
uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa.
Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta
paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo,
Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen.
Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen
väestön asuma-alueita.
Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota
muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät
kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria
Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon
sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi
Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun
Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi
ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin
Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat
seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut
kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän
riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty
sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin
Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että
hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä
huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä
kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten
haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden
vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt,
ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.
Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman
taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko
viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja
hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen
alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin
julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä
hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun
yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman
rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.
Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden
yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla.
Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin
määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on
neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme
neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.
Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien
varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat
nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista
syntymäjuhlaa?
He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi
lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät
vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat
toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon
alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli
heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka
vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä
kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä
nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen.
Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja
vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen
kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki
oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina
on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit
tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan
vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit
oikein! Ja kiusaaja vaikeni.
Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa,
jotka heti ruuaksi valmistettiin. -- Minun tekee mieleni ehdottaa
sinulle jotakin, Heikki, -- sanoi hän iloisesti. -- Minä rupean
torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää
hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle
ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne
meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä
sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et
tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.
-- Tuohon käteen! -- vastasi Heikki reippaasti, -- mutta silloin
sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin
vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron
palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.
-- Sitä sietää vielä paljon miettiä -- vastasi Elias hämillään,
työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo
sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää
käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle,
eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä
kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia
kuullessaan.