Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja
ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen
luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin
syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla
kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä
ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru
puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa
pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia
kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat
sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja
sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä
mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen
vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät
siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.
Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan
kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan,
ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli
vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli
hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia
juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan
aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat
kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta
satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen
koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai
Ruotsiin viety.
Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat
urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin
halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon
sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas
kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat
esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli
sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat
oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia
hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei
ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli
läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta
sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman
virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki
autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat
v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.
Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon
ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen
eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä
lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava.
Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni
yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin
jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa
herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset
virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan
astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman
mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys
kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta
kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva
valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt
sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei
tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat
saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä,
mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan
hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se
noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan
lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä
murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa
olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen
hillittömien intohimojen uhriksi.
Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama
käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v.
1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta,
valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja
talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä
nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan
mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin
virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla
veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan;
talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden
elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua,
hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi
kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän
asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan
heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä,
niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei
ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana.
He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja
arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli
saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja
suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla;
jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran
läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat
he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."
Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt
tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa,
joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä
koetuksen hyvänsä.
Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni
Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että
väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko
oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta
maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan
tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet
osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti
rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa,
joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven
nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo
edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi.
Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja
tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli
levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin
rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin
rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis
vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin
monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.
-- Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla
esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, -- huusivat muutamat
äänekkäimmät. -- Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä,
Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä
kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he
kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen.
Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli
loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin
kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois
korjailemassa.
Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen
katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään
ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät
pikemmin sääliä kuin pelkoa. -- Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! --
kiljuivat pojat riemuiten. -- Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan
Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille.
-- Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.
-- Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on
ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! -- huusi väkijoukko vihoissaan.
-- Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und
blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den
esivalta muss man respektiren! -- puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin
puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.
-- Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! -- hälisi
väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti
vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion
pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja
kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden
tunnettu haukkumanimellä Purkki.
-- Es lebe Carolus! -- huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka
tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään
lailliselle esivallalle.
-- Tukkikaa sen Purkin suu! -- huusivat muutamat. -- Mitä Carolusta hän
huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?
-- Hän lihoi liiaksi maistraatissa -- vastasivat toiset; -- sentähden
tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi
kersantiksi.
-- Jach ei olla sergeant! -- kiljasi pormestari. -- Jach olla den
ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in
Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach
tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen
Fridericus! Durchaus!
-- Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, --
virkkoi eräs vanha porvari. -- Hän joi kotona ja kuorsasi
maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan,
niin kyllä hän muillekin tarjosi.
-- Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin
hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka
kalastaja.
-- Immer den esivalta respektiren! -- vastasi pormestari. -- Eilen
tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
-- Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! -- huusivat taas etempänä
seisovat.
-- Hiljaa! -- sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui
meluavan väkijoukon keskelle. -- Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan
joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä
Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se
on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini
toistaiseksi.
-- Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, -- huudettiin nyt
joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat
olivat hyvässä tallessa.