Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli
päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille
kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan
oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana
vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha
kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja
seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet
paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi)
porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta,
oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet
tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei
sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi.
Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista
kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät
olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita
Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten
Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin
jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset
vanhan tavan mukaan yhä edelleen -- kuten Penelope muinoin --
nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas
tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa -- hiukkasen tuota
viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan
syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan
yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi
turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit
ja viattomat Rauman pitsit.
Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät
uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi
nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä
kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin -- heidän sanottiin
vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten
esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin
että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä
puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta,
ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon
jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko
hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen
venäläisen vartijajoukon.
Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat
pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni
Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen
miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen
päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet
miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle
saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta
puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta,
jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen
oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.
Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten
päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä
hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään
erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä
kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai
pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta
kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman
kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.
Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille,
lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki
tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois
luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30
tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia,
jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja
lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita,
jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki
hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka
muodostavat tämän mereen pistävän niemen.
Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs
kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia
niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli
neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa
hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka
tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset
vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä
varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän
kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen,
että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle
levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä -- jossa oli
venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen
äidinkieltään, saksaa -- sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin
heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata
"mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und
Teufels nasibratten. Mars!"
Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta
ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon,
toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä
lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt
jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten
hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta
jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.
Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta
pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani
keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää
mitään esimiehestään kersantista.
Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt
ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta
ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita
tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi
nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu
hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.
-- Was der Henker, perkele, stoi, durak! -- karjui kersantti, huutaen
joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa
näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.
Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat
peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen
kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin.
Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies,
kädessä paljastettu miekka -- yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka
siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita -- sanalla sanoen, nuori
Elias Pietarinpoika itse.
-- Antaudu, muuten olet kuoleman oma! -- huusi nuorukainen käyden
vastustajaansa käsiksi.
-- Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel
aname dich! -- huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan
iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.
Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä
verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli
kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui
iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.
Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi,
mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen
miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä
viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.
-- Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä
stambulka! -- kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden
tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä
menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti
oli nyt aseettomana.
-- Antaudu! -- huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa
lyömämiekkaansa.
-- Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och
lappe den stambulka, -- vastasi voitettu. -- Aber ein gut Rath tahto
mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz
lähellä!
-- Sinä olet oikeassa, toveri! -- vastasi Elias, ja pisti miekkansa
tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. --
Juokse tiehesi, -- jos muuten lienet juoksemaan luotu, -- lisäsi hän,
lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.
-- Noch ein aberdass, -- vastasi kersantti. -- Oletko kivekäs? Mihin
reissu?
-- Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! -- vastasi nuorukainen.
-- Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka
pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle,
tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.
Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat
kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä
kärhentelevän miehen hiiteen.
-- Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein
burgermeister anta selkään, ei otta, -- jatkoi kersantti loukatun
arvokkaasti.
-- Mitä? -- huudahti nuorukainen. -- Oletko se mainio saksilainen
rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi,
vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?
-- Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person.
Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei
tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur
immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu
dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!
Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään
luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri
voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt
sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä
suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja
sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä
erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin
ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti
silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka
olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti
lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.
-- Den Teufel marschiren in lunta poron, -- huudahti kömpelö kersantti,
joka vaivoin seurasi toisia. -- Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat
otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!
Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan
eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa
muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen
tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat,
jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät
viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään
vastustella.
Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli
oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen
edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja
täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa
haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään
kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa
tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo
kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut
pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä
kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen
käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse
ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen
pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon!
Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin
liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin
kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja
ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin
Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin
tavallisesti.
Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi
ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen
astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta,
että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan.
Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun
jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin
päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä
vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen
seikkailu.