-- Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? -- kysyi nuori tyttö vähän
aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi
lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli
kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen
päin.
-- Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida
olla sinne juuri erittäin tervetulleita, -- vastasi nuorukainen. --
Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, -- lisäsi hän.
-- Ja miksi et sinä? -- kysyi tyttö.
-- Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo
vainukoira kintereillämme? -- jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla
katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja
aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.
-- Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta
Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen,
joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut
talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit
kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.
-- Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan.
Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi
sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle
ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta
tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä
puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi.
Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä
noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan
tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on
niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden
ja aion juuri nyt päästää toisen.
-- Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä
sillä teet?
-- Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat
ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin
minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla
myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi
mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa
päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet
tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että
minulla vielä on kaksi solmua.
-- Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin
ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana.
Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?
-- Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä,
jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset
erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa
meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui.
Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten
laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja
siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni
takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti
seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se
otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin
itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin
sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen
sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä
ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi
tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja
hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me
retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla
lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista
takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä
kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon.
Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet
olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä
miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä
liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja
poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli
kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina
tuomiopäivään asti.
-- Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!
-- Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen
vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin
tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon
päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa
ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä
pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä
ainoaa kuivaa riepua.
Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka
puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen,
ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene
yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että
sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta
tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta
vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty,
oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla
vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen
suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.
Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. -- Istukaa
kauniisti aloillanne! -- huusi hän. -- Tunnen hyvin tuon salakavalan
kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa
mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.
Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että
vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle
puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti
vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi.
Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä,
sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.
-- Mitä sinä teet? -- kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi
soutamasta.
-- En mitään, -- vastasi Elias. -- Päästän vain tuon toisen solmun.
Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä
hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä
peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot
pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana,
uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene
vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.
-- Pois tuo valkea nenäliina! -- huusi nuorukainen. Maria totteli.
Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista
pakolaiset.
Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he
rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa
kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se
vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä
tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski
Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä
manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.
Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. --
Viimeinen solmu! -- jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas
luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui
siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä
taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli
kuullut niin monta kummallista juttua.
Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä
antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan
luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä,
se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei
oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti
yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui
pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään.
Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja
polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä
jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului
ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa,
myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään
tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat
maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli
olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen
kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut
jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien
tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät
seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin
merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen
kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan
rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla,
jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää
kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen
rannikoilla.[3]
Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa
luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman
kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten
siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se
luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito
tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma
tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen
alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan
leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen
takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän
mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta
pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen
tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi,
silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja
tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta
ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen
siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan
Mainiemessä.
-- Maria, -- sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, -- minä
en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa
asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän
kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin
vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa
ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen
pätevät syyt.
-- Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, -- vastasi tyttö
vältellen. -- Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen
vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän
vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois.
Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi
veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän
ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä
kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui
sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni
ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja
ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää,
kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias,
jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun
sijassani?
-- Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä?
Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa
turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa?
Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna
kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin
omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit
voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.
Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä
hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia
sammalia kohti. -- Älä nyt kysy minulta sitä, -- sanoi hän viimein
rukoillen. -- Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle
kaikki tyyni.
Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä
hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä
käsivarteen. -- En voi sitä nyt sanoa, -- sanoi hän nöyrästi; -- mutta
älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä
vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä
nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.
Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin
tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa
purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia
kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet
lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan
voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.