Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain
vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä
valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili
heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian,
joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko
Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta
kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli
tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai
puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset
venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet
turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut
pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa
pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo
olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin
majapaikkoihin.
Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi
Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle
nuhteita eilispäivän johdosta. -- Paroonin on nähty antautuvan puheisiin
hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, -- sanoi hän.
Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. -- Se nuori tyttö, -- sanoi hän,
-- jos se on hän -- on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai,
yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten
kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio
kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen
säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan
myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista
oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja
noin tukalassa asemassa...
-- Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle
ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni,
että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on
tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen,
olevan kivekäs?
Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.
-- Niin se kumminkin on, -- jatkoi kreivi. -- Tuskin kolme viikkoa
sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti
ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään
Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja
poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi
Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä
solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien
tapahtumain tähden.
-- Entä luvattu yleinen anteeksianto?
-- Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita
uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri
silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin
virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin
estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni
heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut
käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki
hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.
Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt
laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön
suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua
säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä
piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä
käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä,
yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului
yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.
Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa.
Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin
manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei
kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat
olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet,
pelkäsivät heidän kostoansa.
Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla,
että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan)
luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten
virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli
kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin
kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon.
Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja
jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.
Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että
eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet
kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla
ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen
muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen
päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä
päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana,
miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä
sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat
pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse
matkustaneet.
Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja
Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista
kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka
oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku
eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari
kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen
takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.
Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin
mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei
onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia,
väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi
naista.
Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt
oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota
huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti
aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli
lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli
heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä
esille, sitoakseen rosvon.
Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain
pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin,
ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan
luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä
sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti,
mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas
pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.
Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta
tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin,
näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana
pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.
-- Piru vieköön sen riiviön! -- huudahti nimismies, joka virkansa
puolesta oli muiden mukana jahdissa. -- Se luikahtaa juuri nyt
Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin
saamme rosvoa kiinni.
-- Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata
maihin ennen yön tuloa? -- kysyi aliupseeri, eräs saksilainen
maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.
-- Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! -- oli
Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää,
ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi
nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.
Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja
sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja
luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota
he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.
Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja
halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista
tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama
nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen
vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei
liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea
tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät,
ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja
ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä
tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja
saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän
voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman
voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä.
Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei
uhkarohkeasti.
Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin
puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti
hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen
hampaidensa välitse.
Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota
parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti
puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt
kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä,
ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät,
hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla
liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan
oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli
soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin
kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön.
Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän
kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas
hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti
laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn
täytetyn röijynsä.
Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että
siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa
seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja
hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi
pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin
heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana
piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys,
toivo, levottomuus ja -- kukapa sen voi niin tarkoin tietää? -- kenties
myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten
mietteiden valtaan.