Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina
ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli
täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain
tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa
ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina
iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.
Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli
liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän
puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että
satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi
jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle
vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen
kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja
paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat,
joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti
ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä
oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet
suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan
jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä
kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja
toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli
pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet
tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat
pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei
kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle
koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita
hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään
onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui,
kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin,
jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle
kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden
kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt,
niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa
kaikenlaista vallattomuutta.
Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät
sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi
kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä
alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti
suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä
oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä
täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä,
joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän
joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki
olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo
rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat
kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat
päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa
kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.
Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern,
edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa
toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin
rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän
huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan
pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta
suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi
veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen
jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö
uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö
häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen
keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen,
jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.
Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä
kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut
rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen
airolla.
-- _Morbleu_, -- huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, -- luulenpa
nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on
Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni,
ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö
ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?
Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja
väänsi airon hänen käsistään.
-- Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti
Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän
tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs
talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja
tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi
raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi
molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui
sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.
Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi
ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen.
Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta
hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut
väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja
paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain
noin kyynärän syvyistä.
Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.
Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään
nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus
saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.
-- Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota
teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, --
virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja
keikarimainen. -- Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä
voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta
minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.
Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän
ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään
mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa
alemma otsalleen. -- Armollinen herra erehtyy, -- sanoi hän ruotsiksi
vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.
-- _Mille tonnerres!_ -- jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; -- olisiko se
tosiaankin?... Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua.
Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria
Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta
vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.
-- En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, -- vastasi tyttö nauruun remahtaen
ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. -- Minä olen Ahvenanmaalta ja
olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli
konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa
kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies...
-- Sepä olisi tuhannen tulimmaista, -- vastasi parooni Sparrfelt, taas
suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta
nähtävästi kahden vaiheilla. -- Jos et sinä ole, se on, jos _te_ ette
ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen
katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku
suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut
rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia
päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona.
Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä,
niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.
-- Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta
antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, --
vastasi tyttö. -- Kas, tuolla tulee Elias! -- ja näin sanoen jätti hän
paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka
voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.
Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli
käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön
kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan
aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden
tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin
puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle
jälleen.
-- Tule, Elias, -- sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; --
hakekaamme täti käsiimme.
Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo
kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen
pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.
Weidern kohautti olkapäitään. -- Meillä, -- sanoi hän, -- ei tarvita
noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin
Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.
-- Meillä ei ole orjia, -- vastasi Sparrfelt. -- _Morbleu_, olen
kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten
silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon
halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka
lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää
minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä
muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan
maljaan liian syvälle kurkistaneet?