Lunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan
verta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen
sykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun
pohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten,
usein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen --
juonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten,
lahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja
kaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen -- ikävöity rauha
jo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty
Uudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri
pohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta
aina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden
salaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä
julkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen
ravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä
hellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja
herpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän
hirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.
Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen
Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan
voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran
kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko
Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita
saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia;
Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen
mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan
keskukseksi; -- avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja
valtakunta -- vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen,
jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt,
ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman,
jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen
luonnotonta rajaa -- kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän
kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa
kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1]
Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen,
vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja
erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä,
niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja
niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin
tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä,
ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja
sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut
olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella
Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva
eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi
vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin
annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan
osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän
"ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät
kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden
päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien
eläessä on tuleva.
Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista,
huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha
pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään
sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä
samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on
ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta
myöntyväisyydestä; mutta silloin, _sillä_ hetkellä oli voipumus niin
suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha
mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto
kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari,
joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa
ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät
umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei
valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä
olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan
vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa
kunnia parempien päivien varalle.
Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa
pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa
siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti
oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat,
toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen,
verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän,
mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen
lapsensa. Ehkäpä olisi _hän_ voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta
elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää,
jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä,
mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi,
olisi _silloin_ voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti
voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon
aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti
uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi
tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka
asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.
Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut -- vakuutus
Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan
tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä
almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille -- mitättömiä seikkoja, jotka
tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu
hankkia anteeksiantoa.
Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v.
1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen
varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla,
joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14.
päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein
toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat
senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu
ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan
oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia
puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän
mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin
lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni
Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo
keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos
Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen
ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä
Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan
varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle
rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän
vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu
ohje, että
"kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon,
puolet vain heti tingitähän..."
Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian
menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin
rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski
maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin
lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle)
salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun
20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.
Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä
aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt
katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat
saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät.
Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia
veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen
kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa
yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi
jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka
olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät
halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan
myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin,
turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä
täältä saaneet haalituiksi.
Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden
asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka
suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko
kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa,
joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen
takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai
ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi
tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen
hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä
kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi
tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos
herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin
virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui
vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen
tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä
otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet
monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja
rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.
Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja
liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä
suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin
ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja
uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli
muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista
sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein
arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni
levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain
oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin
lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.
Eräänä päivänä -- se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla -- tuli
tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän
ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla
kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty
Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena.
Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä
suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin
historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista
tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen
luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin,
naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja
vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset
kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena,
pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain
kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki
mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien
viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä,
maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä
unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että
ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat
pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin
tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan
parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot;
ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän
tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja
vapaita.
Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä
syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät
torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt
yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo
vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.
Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin
rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita
suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi
silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin
ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon,
joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.