Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin
kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut,
suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden
luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen
kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän
oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää
aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia
pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät
hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon
rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään
niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä
tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan
tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa,
sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta
silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo
ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää
höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.
Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen
vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä,
voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei
ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa
riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen
pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi
lämmitellä itseään Norjan tuntureilla _anno mundi_ 1718 kestetyn
jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin
lähelle valkeaa kuin mahdollista.
Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin,
että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän
voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne
kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi
välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen
ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin
kirjatoukilta.
Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen
mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden
vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään
(kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä
Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli
Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin
kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain"
vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista
vuoden 1721 jälkeen.
-- Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, -- vastasi
kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin
he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli
"erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat
maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.
-- 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan -- jatkoi koulumestari.
-- Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat
jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja
yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi
tulla mokomilla korteilla.
Koulumestari jatkoi: -- Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa
huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718
lausumat sanat: "_Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan_?"
Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli
niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän
olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne
pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja
viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt
veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?
-- Minäkö? -- toisti Svanholm mielissään ja hämillään.
-- Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi
vastannut?
-- Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa
kuunnella akkain lörpötyksiä?
-- Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen
sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen
käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa
läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion
Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka
maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?
-- Tuli ja leimaus! -- karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja
närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä
kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain
partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa
ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät
edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia,
saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"
Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä,
jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa
postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen
Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen,
sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja
kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa
koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen
vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat
ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat
ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että
samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt
pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää
niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin
historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot
ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin
"Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella,
jotka runoilijan kanssa ajattelivat:
"Tuot' aikaa minä rakastan,
mi kunniata Kaarlen kantaa;
se mielenrauhan, ilon antaa,
ja maine sill' on voittajan."
Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja
hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle
XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli
karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin
kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta.
Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän
huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja
isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa
johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva
hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.
-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! -- huudahti viimein
isoäiti, koroittaen ääntänsä, -- kaatuiko Kaarle XII todellakin
salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista
edellisen kertomuksen lauseista?
Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen
myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa
ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä
useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen
häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina
kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit,
jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla
niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate;
Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja
odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa
kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin
luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf
ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut
norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?
-- Niin se on, -- vastasi isoäiti. -- Yksinkertaisinta asiaa on aina
vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen
uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella
vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen
sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto
Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään
ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..
-- Ruukku? -- toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. -- Kaarle
XII:sta ruukkuko!
-- Ruukku taikka ämpäri, samapa se, -- vastasi isoäiti. -- Serkkuni
olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän
kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän
kaatunut paljon aikaisemmin.
-- Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin
_kaikki_ kaatui hänen kanssaan, -- muistutti välskäri vakavasti.
-- Älkäämme enää siitä kiistelkö, -- jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä
siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen
pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen
vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista
kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu
mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon
norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen
majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin
ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia
seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen
saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo
miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä
Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!
-- Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? -- kysyi pieni Jonathan,
joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla
kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen
täydellisyyden korkein huippu.
-- Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja
kylmemmiksi sydämiltään, -- vastasi Anna Sofia ivallisesti. -- Ennen
maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden
aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja
Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän
pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.
-- Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut,
höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset
lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, -- muistutti
välskäri. -- Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea
paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain
siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin
enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta
alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä
voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä
ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa
miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.
-- Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja
ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa
ruumiillista voimaa, -- vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen
sotaista vastustajaansa silmiin.
-- Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se
minusta, -- vastasi närkästynyt postimestari. -- Mutta jos hän syntyi
mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että
Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan
paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota
en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli
Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.
-- Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät
kuninkaan jälkeen elämään? -- kysyi Anna Sofia.
-- Tiedetään, -- vastasi välskäri, -- että ne harvat, jotka suuresti
kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan
kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle
XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja
ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen
yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan
ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään
niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", -- "viimeistä maan päällä,
joka Kaarle-kuninkaan näki"... Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan
päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli
1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli
1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo
Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.
-- Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa,
-- huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.
-- Niinpä kyllä, -- sanoi välskäri, -- mutta arvattavasti hän palveli
jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai
kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen
vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä.
Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli
Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron,
pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen
Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja
kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä _kolmen vuosisadan
aikana_. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli
kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä
kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä
oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat
niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.
Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta
solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti,
mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä
kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut
lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan
kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi
hyväntahtoisesti silmäillen:
"_Erämaiden kevät_."