tavan takaa nousseen maihin nykyisten Yhdysvaltain koillisrannikolla,
jopa erinäisiin sisämaan kohtiinkin, kätkeäkseen ainoastaan hänelle
tiettyihin aarnioihin kaiken maailman meriltä kokoilemiaan aarteita.
Vähin joka paikassa Uudessa Jerseyssä tahi Long Islandissa osoittavat
vanhat ihmiset salaperäisellä kammolla paikkoja, joissa muistotaru
kertoo kummituskapteenin kaivaneen maahan kultia, hopeita ja kalliita
kiviä. Kaivamaan pakotetut sotavangit, jotka kapteeni oli surmannut ja
nakannut aarteittensa päälle, kummittelevat perästäpäin peloittavina
haamuina kätköjen ympärillä. Epälukuisia kertoja ovat rohkeat sielut
yrittäneet etsiä aarteita niistä kohdista, joiden päällä aarnivalkeat
ovat liekinneet — millä tuloksella sitten, on toinen juttu. Moniaat
näistä yrityksistä suunniteltiin niin suuremmoisessa mitassa, että
ne muistuttavat kullankaivajain retkiä Kaliforniaan sikäläisten
kultalöytöjen alkuaikoina. Kokonaisia yhtiöitä ja retkikuntia
järjestettiin, liikepääoma koottiin osakemaksuilla ja kaivaustyöt
uskottiin erittäin taitavain aarteenkaivajainsinöörien johdettaviksi.
Eipä ole kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun tällainen retkikunta
varustettiin etsimään kapteeni Kiddin aarteita Nova Scotialta
Pohjoisesta jäämerestä — siis seuduilta, missä Kiddin tuskin voi uskoa
koskaan käyneen. Suuria kaivaustöitä toimitettiin perillä monessa
kohdin, vesi tulvasi merestä ja täytti kaivannot, mutta ajettiin
mahtavilla höyrypumpuilla takaisin. Lorun loppu oli se, ettei mitään
muita aarteita löydetty kuin ammoisina aikoina maaperään hautautuneiden
valaiden luita, ja retkikunta sai pitkin nenin palata. Mutta tämäkin
juttu vain osoittaa, kuinka sitkeästi vielä nykypäiväinkin ihmisissä
istuu usko kapteeni Kiddin kätkettyihin aarteisiin.
<tb>
Seuraava tarina poikkeaa vähän tavallisista Kidd-jutuista ja kerrotaan
sitä muutamalla pienellä "Hannan huuto" nimisellä rannikkosaarella Kap
Codin tienoilla; saaren nimi selviää tarinasta.
Kierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa
aarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka
hänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin
hurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja
laatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen
tapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että
siihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty
ruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja
karkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.
Tällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori,
ylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei
tietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti
hän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen
haamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri
kuljeskeleviin joutilaisiin.
Selvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä
kohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin,
jotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja
kuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä
nytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun
neidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä
saaneelta luodolta mantereelle.
<tb>
Muutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen
kulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta.
Näytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista
elävyyttä.
Oli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori
mies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään
merenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla.
Abner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa
olivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt
merenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin
nuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.
Heidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle,
josta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner
äkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman
suulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva
ankkuroituna ja alaslasketuin purjein.
Kotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä,
sillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon
vähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman
päässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän
tuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?
Harvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu
kuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan
kuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin,
joka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti
Abnerin mieleen. "Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari", kuiskasi
hän. "Se on rosvolaiva!" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen
suojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä
lehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.
Mustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen
kyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle
melkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa.
"Lähdetään heti pois tästä", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan.
"Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!"
"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!" sanoi Abner. "Jos nousemme
pystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat
meidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta
sormeakaan!"
Vapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan
hievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään,
mutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi
nopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää
pitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät
olan takaa.
Nytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista
kuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä
ne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit
ja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen
sulkaniekkahattu. "Se on kapteeni Kidd", kuiskasi Abner vaimolleen, ja
tämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä
arvannut oikein.
Tulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen,
ikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian
saattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner
tiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan
hautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan
hautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.
Nyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen,
jotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän
matkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä.
Sitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä
runkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin
merkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta
kun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen,
heloittavan tähden.
Yhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi
eteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä,
viisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven
hiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä
selkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella
vedetyksi petäjästä tähteen.
Tästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää
askelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri
ja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot
kourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli
korollaan merkinnyt.
Selvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta
niin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni
käski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.
Noin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin
iankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä
veneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi
miestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä.
Ahkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin
saalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu,
oli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari
arveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi
tai joiksikin sentapaisiksi.
Nyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja
oksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin
että niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä
kokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja
pitelevän käden.
"Ne vetävät arpaa!" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi
pahemmin kuin koskaan ennen.
Joka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta,
astui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli
kumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman
sanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.
Mary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään.
Kuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus,
ja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin
sen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea
ne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa
umpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan
tasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse,
sen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan
kohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin
viiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut
eroa sen ja muun rantapenkereen välillä.
Kun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä,
sissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat
nopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet
nostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi
piankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa
lepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen
kätketylle aarteelle.
"No, nyt me juoksemme tiehemme", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei
suljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin
kuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa
veneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen
asemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä,
ja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret
kantoivat.
Mutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies.
Hänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan.
Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän
tupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme,
neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä
ympäri ja laski uudestaan seitsemään.
Tämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari,
ja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen
ulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt
mitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.
Illallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet
levolle, sanoi Abner Marilleen: "Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä
otan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku
näkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä
rantahiekasta."
"Oi, ei sinne, rakas Abner!" kuiskasi Mari. "Siellä emme tohdi kaivaa.
Muista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi
kohtasimme!"
"Olenhan minä sitä ajatellutkin", sanoi Abner; "mutta eikö sinustakin
ole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että
kaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?"
"Oh, ei!" huudahti Mari, "elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas
hänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta
hänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä
hyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!"
"Kyllähän tuon kaiken tiedän", vastasi Abner, "ja juuri sen vuoksi
haluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on
vielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt
ylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti
syrjempään — ja sitten!" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.
"Mutta, Abner", esteli Mari, "luuletko, että se on oikein tehty?"
"Tietystikin se on oikein. Nuo aarteet eivät kuulu lainkaan rosvoille.
Jos me otamme ne, niin olemme tehneet aarrelöydön, ja lain mukaan ovat
ne silloin meidän. Ja aattelepas, Mari-kulta, kuinka köyhiä me olemme
tänä yönä ja kuinka rikkaita huomenissa! Tule, ota sanko! Nyt meidän
pitää lähteä."
Juosten melkein koko matkan — sillä he pitivät niin kiirutta, etteivät
kerjenneet puhelemaankaan — saapuivat Abner ja Mari jyrkänteelle, ja
kavuten sukkelaan sen rinnettä alas rantapenkereelle seisoivat he pian
sillä hirvittävällä paikalla, missä kapteeni Kidd ja hänen miehensä
olivat seisoneet edellisenä yönä. Ja tuossa seista törrötti samainen
vanha, myhkyräinen petäjä, ojennellen uhkaavasti kahta kuivettunutta
oksaansa heitä kohti.
Hukkaamatta hetkeäkään kävi Abner puun luo, asettui selin sitä vastaan
ja katsahti sitten taivaalle. "Mitä tähteä luulet hänen tähystelleen
viime yönä, Mari-kulta?" sanoi hän vaimolleen. "Tuolla on nyt alhaalla
yksi hyvin kirkas tähti, ja toinen vähän ylempänä, ja kolmas siitä
oikealle päin, mutta paljon heikompivaloinen."
"Eiköhän se ollut tuo kirkas, minä arvelisin", virkkoi Mari. Ja
sitten Abner, tuijottaen jäykästi kirkkaaseen tähteen, alkoi astui
eteenpäin. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Kääntyen
kohtisuorasti vasempaan päin astui hän uudestaan seitsemän askelta. Ja
sitten luikkasi hän sukkelaan Maria tulemaan ja kaivamaan.
Kymmenkunnan minuuttia kaivoivat he kiihkeästi, sanaakaan sanomatta,
ja saivat esiin ison harmaan kalliojärkäleen. "Tämä ei olekaan
oikea kohta", kivahti Abner. "Meidän täytyy alkaa alusta. Minä en
katsonutkaan oikeaan tähteen. Sen täytyy olla tuo ylempänä oleva."
Suuremman osan yöntienoota Abner ja Mari puuhasivat hiki otsassa
rantapenkereellä. Abner asettui uudelleen selin isoon petäjään, laski
seitsemän askelta eteenpäin, kääntyi vasempaan ja laski taas seitsemän
askelta eteenpäin. Nyt törmäsi hän pientä, kituliasta mäntyriuskaa
vastaan. Tietenkään ei sekään ollut oikea paikka.
Kuu alkoi pian laskea, ja yhä enemmän tähtiä tuli näkyviin, niin että
Abnerilla oli varaa valikoida, vaikka se tietysti hämmensi häntä yhä
enemmän. Yhä uudelleen hän mittaili, mutta kun tuli toisten seitsemän
askeleen päähän, huomasi hän, ettei siitäkään rosvojen kaivospaikka
voinut löytyä.
Ilmeisesti oli jotakin kierossa. Abner raapi korvallistaan ja arveli,
ettei hän nytkään ollut valinnut oikeaa tähteä, mutta Marin mielestä
eivät hänen säärensä olleet tarpeeksi pitkät. "Tuo rosvopäällikkö",
sanoi hän, "oli iso mies ja astui pitkiä askeleita. Seitsemän hänen
askelettaan vie kauemmas kuin sinun seitsemän, Abner."
Abner otti nyt vähän pitempiä askeleita; mutta vaikka hän ja hänen
vaimonsa ahersivat ja mittailivat päivänkoittoon asti, eivät he
voineet keksiä kohtaa, jota olisi kannattanut ruveta kaivamaan, ja
viimein saivat he tyhjin toimin ja murheellisin mielin palata tyhjään
kellariinsa.
Kun eivät seuraavatkaan yritykset onnistuneet sen paremmin, kertoivat
he asiasta muutamille naapureilleen; ja nyt alkoi oikein kihistä
kaivajia, ei ainoastaan Abnerin ja Marin osoittamalla paikalla, vaan
peninkulmamäärin pitkin koko rannikkoa, ja juttua kerrottiin ja
kerrottiin yhä uudestaan, niin että se on elänyt aina meidän päiviimme
saakka. Mutta kapteeni Kiddin kätkettyä aarretta ei vain ole löytynyt.
<tb>
Tässä muutamia piirteitä siitä romantillisesta satuhämystä, joka
väikkyy kuuluisan aarteenkätkijä-sissin hahmon ympärillä. Epälukuisissa
kansanlauluissa, suusanallisissa tarinoissa ja seikkailukirjoissa
on tuota aihetta yhä uudelleen käsitelty. Mutta mistään rosvotöistä
Amerikan rannikoilla ei niissä yleensä ole puhetta. Seuraavassa luvussa
annamme muutamia piirteitä todellisen kapteeni Kiddin elämästä ja
luonteesta.
XXXII luku.
TODELLINEN KAPTEENI KIDD.
William Kidd — eli Robert Kidd, sillä kumpaakin nimeä on historiassa
käytetty — oli kauppalaivuri, jolla oli vaimo ja perhe New Yorkissa.
Hän oli yleistä arvoa nauttiva mies ja pidettiin etevänä merimiehenä.
Vuoden 1690:n tienoilla, kun sota oli syttynyt Englannin ja Ranskan
välillä, sai hän kaapparivaltuudet, ja parissa kolmessa ensi kahakassa
ranskalaisten laivain kanssa hän osoittihen myöskin kykeneväksi
sodankävijäksi ja laivanpäälliköksi.
Moniaita vuosia myöhemmin purjehti hän Englantiin, ja siellä
viipyessään hän sai aivan erikoisluontoisen määräyksen. Tähän aikaan
teki Englannin hallitus parastansa lopettaakseen merirosvoilun Amerikan
rannikoilla, ja New Yorkin äsken nimitetty kuvernööri, Sir George
Bellomont, suositteli kapteeni Kiddiä sopivaksi mieheksi johtamaan
jotakin sissejä vastaan lähetettävää laivaa. Ottaessaan täten vastaan
meripoliisin päällikön toimen ei Kidd sitoutunut kruunun palvelukseen,
vaan erään harvalukuisen rahamiesyhtiön, jonka tarkoituksena ei ollut
ainoastaan kauppaliikkeen suojeleminen ja merirosvojen nujertaminen,
vaan myöskin näiltä saadun saaliin korjaaminen parempaan talteen.
Kiddillä oli siis toimena kahdenlainen tehtävä, nimittäin häiritä
hallituksen valtuuttamana kaapparina ranskalaisten kaupankäyntiä
Pohjois-Amerikan rannikoilla ja yksityisen, hallituksen suosiman yhtiön
nimessä hävittää merirosvoilua samoilta vesiltä. Hänellä oli määräys
korjata talteen kaikki sisseiltä riistetty saalis yhtiömiesten hyväksi,
josta kymmenykset tulivat Englannin kuninkaan kukkaroon.
Kidd lähti Englannista isolla, 70-kanuunaisella ja 80-miehisellä
_Adventure_- ("Seikkailu") laivalla, ja jo ylimenomatkalla kaappasi
hän erään ranskalaisen laivan, jonka vei voittosaaliina New Yorkiin.
Siellä hän varusti miehistönsä melkoista suuremmaksi kuin Englannissa
oli ajateltu tarpeelliseksi; lupaamalla sievoisen osuuden kaikista
ranskalaisista tai sissilaivoista keräytyvästä saaliista hän sai
suuren joukon reippaita ja aseidenkäyttöön tottuneita pikipöksyjä
palvelukseensa, niin että kun _Adventure_ lähti New Yorkista
ensimmäiselle varsinaiselle vartiomatkalleen, oli siinä miehistöä 155
miestä, kaikki karkaistua väkeä.
Mutta tällä vastaleivotulla merikomisarjuksella oli varsin merkillinen
käsitys toimialastaan: sen sijaan että olisi jäänyt ohjeittensa mukaan
suorittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan rannikkovesillä,
purjehtikin hän hilpein mielin Madeiraan, kiersi Hyväntoivonniemen
nokan, sivuutti Madagaskarin ja päätyi Punaiselle merelle — siis aivan
sama juttu, kuin jos varkaita kotikaupunkinsa kaduilta kiinniottamaan
komennettu NewYorkin poliisi purjehtisikin suoraapäätä Intian Mogulin
maahan.
Näille maailmanäärille saapuessaan tuli laveatuumainen kapteeni
olleeksi merellä kokonaisen vuoden hävittämättä ainoaakaan ranskalaista
tai merirosvoalusta, eikä ollut hankkinut saalista penninkään edestä
omiin eikä yhtiön osakasten taskuihin. Hänen miehensä olivat tietysti
hyvin ihmeissään tällaisesta poliisitoimen hoitamisesta, josta ei
kellekään, varsinkaan heille itselleen lähtenyt yhtään helisevää
hyötyä. Mutta Punaiselle merelle tultua piti kapteeni heille uljaan
puheen, jossa sanoi antavansa palttua merirosvojen ajelulle ja
rupeavansa sen sijaan itse merirosvoksi, ja tyytymättä tullaamaan
ranskalaisia laivoja — johon hänellä oli laillinen valtuutus —
aikoi hän käydä jok'ainoan merillä liikkuvan laivan kimppuun, mitä
kansallisuutta ne olivatkin, kunhan niissä vain oli kelpo saalista
korjattavana. Edelleen selitti hän tulleensa näille itäisille vesille
yllättääkseen erään Mokkasta tulevan ja kaikilla itämaan kalleuksilla
lastatun kauppalaivaston, jota näihin aikoihin odotettiin saapuvaksi
Punaisen meren aliseen osaan. _Adventuren_ miehistö, joka oli
väsynyt pitkälliseen työttömyyteen ja joutavaan juoksuun, tervehti
yksimielisellä hyväksymisellä kapteenin suunnitelmaa ja suostui
rupeamaan merirosvoiksi.
Kidd odotteli hyvän aikaa ikävöityjä Mokkan laivoja, mutta kun
ei niitä kuulunut, käänsi hän huomionsa toisaalle. Hän yllätti
erään maurilais-laivan, jossa oli englantilainen kapteeni; ja kun
Marokko ei tähän aikaan sattunut olemaan sotakannalla Englannin
kanssa ja laivan kansallisuuden siis olisi pitänyt suojella sitä
Englannin hallituksen lähettämältä vartioalukselta, rikkoi Kidd
täten muodollisestikin työsopimuksensa ja kansainväliset merilait
sekä ilmaisi sissiluonteensa. Kaikella mahdollisella kidutuksella ei
maurilaisilta saatu muuta saalista kuin pikkuisen rahaa, mutta Kiddin
ja hänen miestensä ruokahalu oli herännyt, ja he jatkoivat uljaasti
riistanpyyntiretkeään itäisen maailman vesillä.
Jonkun ajan kuluttua _Adventure_ yhdytti erään komean englantilaisen
laivan nimeltä _Royal Captain_ ("Kuninkaallinen kapteeni"), mutta
vaikka siinä oli oikein suuta-vetistävä lasti, jätti Kidd sen kumminkin
rauhaan. Hän ei ollut sissiurallaan vielä karkaistunut kylliksi käymään
englantilaisella laivalla ja miehistöllä toisen englantilaisen laivan
ja miehistön kimppuun. Siispä "Seikkailu" tervehti "Kuninkaallista
kapteenia" kaikilla asiaankuuluvilla menoilla ja alukset erkanivat
toisistaan. Mutta tällainen haikaileva tunnollisuus ei ollut Kiddin
laivaväen mieleen. He olivat jo päässeet saaliin makuun ja himoitsivat
enempää; tässä oli nyt ollut suun edessä uljaslastinen englantilainen
laiva, joka olisi ollut helppo valloittaa — ja annapa, kun tuo vietävän
kapteeni nyt päästi sen niine hyvineen menemään, heidän äännekkäistä
vastalauseistaan ja murinastaan yhtään välittämättä.
Miehistä oli vallankin muuan tykkiniekka, William Moore nimeltään,
niin töykeä harmissaan, että unohti merikurin ja joutui kapteenin
kanssa ankaraan riitaan, joka päättyi siten, että Kidd iski häntä
rautapantaisella sangolla päähän, jotta kallo halkesi ja mies kuoli
seuraavana päivänä. Siitä kapina kohta asettui.