kauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta
julmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja
pelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä
ilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia.
Vanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta
olleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti
varustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja
heitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan,
jotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat
tylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien
laivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita,
rosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät
ryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia
kuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa
tarjoa.
Erotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen
käytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan
päässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti
ajamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen
sotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja
rosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen
ryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.
Kun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri
joukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät
otaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi
ja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä
vastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut
eikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu
päättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi
vihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti
tulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti
mitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon
omiksi.
Jälellejäänyt rosvolaiva vallattiin helposti, ja pian sen jälkeen
tuomittiin viisikolmatta sen väestä kuolemaan ja hirtettiin Rhode
Islandissa. Roistomainen Low sensijaan pääsi turvallisesti pakenemaan
ja jatkamaan kurjaa uraansa. Hänen loppuvaiheitaan ei tunneta,
vaikka sekään ei ole mahdotonta, että hänen omat miehensä, moisesta
raukkamaisuudesta vimmastuneina, vapauttivat maailman eräästä sen
kaikkein kehnoimmista hylkiöstä.
XXX luku.
MEKSIKON LAHDEN SISSI.
Viime vuosisadan alussa puuhaili Meksikon lahden vesillä ja rantamilla
muuan erittäin toimelias ja älykäs merirosvo, jota historiassa ja
suupuheessa on kuvattu loistavin ja romantillisin värein. Se oli
ranskalainen Juhana Lafitte, laajalti tunnettu "Meksikon lahden sissin"
nimellä; ja vaikka hänen urhotyönsä ovat kaikkein mainehikkaimpia
koko merirosvouden historiassa, oli hänessä itse teossa niin vähän
tavallisen merisissin vikaa, että oikeastaan epäilyttää lukea häntä
tässä kirjassa kuvattujen sankarien joukkoon.
Lafitte oli ranskalainen seppä, joka jo nuorukaisena kahden
veljensä kera siirtyi New Orleansiin, missä he menestyivät hyvin
hevosenkengittäjinä ja muissa tämän ammatin haaroissa. Siitä huolimatta
ei hän tuntenut oikein viihtyvänsä vasaran ja alasimen ääressä; hänen
mielensä tähtäsi korkeammalle, ja vihdoin hän heitti hevosenkengityksen
sikseen ja aloitti molempain veljiensä kera puolittain laillistetun
kaapparitoimen. [Ennen aikaan kahden valtion käydessä sotaa
keskenään jakoivat niiden hallitukset n.s. "kaapparivaltuuksia"
yksityisille laivureille, jotka asestivat aluksensa ja kävivät
tavallaan laillista sissisotaa vihollisinaan kauppalaivoja vastaan.
Kuuluisin ja samalla melkein viimeinen kaikista kaapparilaivoista
oli Pohjois-Amerikan kansalaissodan aikana orjavaltioiden varustama
_Alabama_, joka uskaliaan päällikkönsä kapteeni Semmesin johtamana
oli tekemäisillään lopun koko Unionin merikaupan käynnistä ja joka
— Englannissa kun oli rakennettu varta vasten tähän tarkoitukseen —
oli aiheuttaa sodan myöskin Yhdysvaltain ja Englannin välille, kunnes
pitkällisten neuvottelujen jälkeen äkäinen valta maksoi edelliselle
liki 40 miljoonaa markkaa vahingonkorvaukseksi Alabaman tuottamista
vahingoista. Suom. huom.]
Noihin aikoihin kihisi Meksikon lahti täynnänsä pieniä aluksia, jotka
nimittivät itseään "privatiereiksi" eli kaappareiksi, vaikka itse
teossa olivat jotenkin puhtaita rosvoaluksia. Sota oli puhjennut
yhdeltä puolen Englannin ja Espanjan ja toiselta puolen Ranskan
välillä, ja siksipä antoivat molempien edellämainittujen maiden
hallitukset mieluisesti merenkulkijoilleen kaapparivaltuuksia
Ranskan kaupankäynnin hävittämiseksi. Mutta samaan aikaan olivat
monet Keski-Amerikan pienet tasavallat karistaneet niskoiltaan
Espanjan ikeen, ja niiden kaapparit pitivät puolestaan espanjalaisia
laivoja laillisena saaliinaan ja samalla myöskin englantilaisia,
koska nämä molemmat maat olivat keskenään liitossa. Ja kun moniaita
ranskalaisiakin kaappareita yhtyi samaan peliin, niin arvaa, kuinka
sekavaksi kaikki merenkulku ja kaupankäynti näillä vesillä oikein
muodostui. Siitä tuli todella kaikkien sota kaikkia vastaan, jokaisen
käsi oli kohotettu toista vastaan ja sissitoimi kehittyi oikein
kultaisimpaan kukoistukseensa. Mutta yhdessä suhteessa menettelivät
kaikki nämä kaapparit — joita niin usein pidettiin silkkoina sisseinä
ja jotka todella sellaisina toimivatkin, kun heillä ei ollut aikaa
eikä paljon haluakaan syventyä ratkaisemaan vaikeita valtio-opillisia
ongelmia uhriensa kansallisuudesta — kuitenkin saman pakottavan
periaatteen mukaan: lastattuaan ruumansa täyteen ryöstösaalista oli
niiden piammiten pyrittävä johonkin turvalliseen paikkaan, missä saivat
sen varmaan korjuun. Tällaiseksi kaapparisatamaksi muodostui ajan
pitkään ennen muita; paikkoja Baratarialahti noin puolen seitsemättä
peninkulmaa eteläänpäin New Orleansista, jonka asema erittäin hyvin
soveltui tähän tarkoitukseen, ja sinne lahden pohjaan syntyikin
pian iso ja kukoistava siirtola, johon kaikkien kansojen kaapparit
kuljettivat mereltä korjatun satonsa turvaan.
Tietystikään ei niin verraten syrjäisessä ja äskettäin vielä aivan
autiossa paikassa kuin Baratariassa ollut ketään, joka olisi
kyennyt ostamaan satamaan saapuneita kalliita lasteja, mutta tämän
kauppaliikkeen harjoittajain suurena päämääränä oli koettaa saada
tavaransa salaa kuljetetuksi Louisiana-valtion pääkaupunkiin New
Orleansiin ja siellä muuttaa ne rahaksi. Se ei tosin voinut käydä
päinsä julkisesti ja laillista tietä, sillä Yhdysvallat olivat tällöin
rauhallisissa väleissä Englannin, Ranskan ja Espanjan kanssa eivätkä
sallineet tuoda mihinkään satamaansa tavaroita, jotka olivat ryöstetyt
näiden maiden kauppalaivoista. Senvuoksi oli kaapparien keinoteltava
ne Baratariasta New Orleansin salakuljettajain ja kaikenlaisten muiden
välikäsien kautta ja niiden onnellisesti perille tultua myytävä ne
jälkimäisen kaupungin kauppiaille, ilman että tulliviranomaisia välillä
ollenkaan vaivattiin.
Tämä oli suuri ja suotuisissa olosuhteissa sangen tuottelias
liikekeino. Mutta Juhana Lafittessa olikin miestä yrittämään juuri
sellaista, eikä kulunutkaan kauan hänen Baratariaan asettumisestaan,
ennenkun hän oli siirtolan mahtavin mies ja kaiken tullikavalluksen
ylitirehtööri. Ja annapa olla — hankittuaan täten vaikutusvaltaisen
aseman kaapparien keskuudessa sai hän päähänsä ruveta itsekin
kaappariksi, ja sellaisena me kohtaammekin hänet merirosvouden
historiassa.
Lafittella ei tosin itse teossa ollut lainkaan edellytyksiä tälle
alalle. Hän oli ollut seppä ja kengitysmestari siitä asti kuin kynnelle
kykeni eikä tuntenut purjehdustaitoa eikä meriasioita enempää kuin
sonettien sepittämistä. Hän ei edes yrittänyt, niinkuin aikaisemmin
kuuluisa Bonnet, antaa toisten hoitaa purjehdusta hänen asemastaan,
sillä hänellä ei ollut erityistä halua uskoa itseään pettäväin aaltojen
huomaan, ja kaikki minkä hän teki, toimitti hän mieluummin varmalla
maakamaralla. Hänen sanotaan olleen vain kahdesti iässään merellä: ensi
kerran, kun lähti Ranskasta, ja toisen kerran, kun lähti Louisianasta,
eikä se tapahtunut kummallakaan kerralla "Iloisen Rogerin" alla, kuten
mustaa merirosvolippua toisinaan nimitettiin. Tästä syystä ei Lafittea
oikeastaan voisi sanoakaan merirosvoksi; mutta kun häntä on yleisesti
sellaisena pidetty, niin päästämme hänet mukaan samaan kehnoon seuraan,
jonka tihutöistä tässä kirjassa on tarinoitu.
Juhana Lafitten tarmo ja liikemieskyky ei ollut tunnettua ainoastaan
Baratariassa, vaan New Orleansissakin asti. Kaapparit huomasivat
hänen hoitavan heidän asioitaan perin hienolla aistilla ja älyllä, ja
haluten käyttää hänen apuaan edelleen hyväkseen joutuivat he vähitellen
riippuvaisiksi hänestä ja heidän täytyi kaikessa totella häntä.
Toiselta puolen joutui New Orleansin kauppakin riippuvaiseksi niistä
suurista tavaramääristä, joita Lafitten johdolla sinne salaisesti
kuljetettiin. Sangen monet tukku- ja vähittäiskauppiaat, joita ei
vaivannut liika tunnollisuus, olivat iloiset voidessaan ostaa noita
tullittamattomia tavaroita perin huokeasta hinnasta ja myydä jälleen
melkoisella voitolla; mutta rehelliset kauppiaat sen sijaan, jotka
saivat maksaa tavaroistaan markkinahinnat, olivat ylen julmistuneita
yhäti lisäytyvästä salakuljetuksesta, joka oli heidän turmiokseen.
Vihdoin oli Yhdysvaltain hallituksen, jonka sota Englannin kanssa
vuoden 1812 tienoilla läheni loppuaan, pakko ryhtyä nopeihin
toimenpiteisiin New Orleansin lakiakiertäviä kauppiaita vastaan ja
lähetti senvuoksi pienen sotalaivaston hävittämään perin juurin
salakähmäisen liiketoimen Baratariassa.
Lafitten molemmat veljet olivat New Orleansissa hänen asiamiehinään,
ja toinen heistä vangittiin ja työnnettiin tyrmään, jonka jälkeen
kaupungin sotasataman päällikkö, komendöörikapteeni Patterson määräsi
retkikunnan kiireimmiten purjehtimaan Baratariaan, hävittämään
sen satamassa tapaamansa alukset, valloittamaan kaupungin ja
takavarikoimaan kaikki sieltä löydetyt tavara-varastot.
Kun Juhana Lafitte sai kuulla näistä ankarista toimenpiteistä häntä
vastaan, täytyi hänen pitkän ranskalaisen nenänsä venyä vielä
pitemmäksi, sillä tietenkään ei hän kyennyt asevoimin puolustamaan
pientä siirtolaansa säännöllistä sotalaivastoa vastaan. Vaikk'eivät
isot laivat saattaneetkaan päästä lahden pohjukkaan asti, voivat ne
lähettää maihin aseellisia venekuntia, joita vastaan hänen oli turha
ruveta rimpuilemaan. Mutta juuri silloin sattui varsin eriskummallinen
tapaus.
Vahva englantilainen laivasto oli näihin aikoihin vallannut Pensacolan
kaupungin Floridassa, ja kun se mietiskeli rynnätä New Orleansiakin
vastaan, päätti englantilainen ylipäällikkö — joka tiesi Lafitten
sissisiirtolasta Baratariassa ja arveli, että sen karkaistuneista
ja uhkarohkeista seikkailijoista voisi olla apua viimeksimainitun
kaupungin valloittamisessa — toimittaa lähettilään Lafitten
puheille ottamaan selkoa, kannattiko tämän mahtavan kaappari- ja
salakuljettajapomon kanssa ruveta aseveljeyteen.
Tykkivene _Sophia_ lähetettiin siis kapteeni Lockeyerin komentamana
Baratariaan kohtaamaan Lafittea, ja saapuessaan sataman edustalle
rupesi se ampumaan merkkilaukauksia kiinnittääkseen siirtolan
väestön huomiota puoleensa. Tämä räiske tietystikin synnytti suurta
mieltenkuohua Baratariassa, ja kaikki kotosalla oleva väki riensi
rantapenkereelle katsomaan, mikä oli hätänä. Mutta sotalaiva oli niin
etäällä, ettei sen kansallisuutta voitu huomata, jonka vuoksi Lafitte
päätti soutuveneellä lähteä kuulustelemaan asianlaitaa. Epäilemättä hän
pelkäsi, että tuo nyt oli se Yhdysvaltain sotalaiva, jonka määrä oli
hävittää hänen siirtolansa. Mutta joka tapauksessa täytyi hänen lähteä
sitä vastaan ja koettaa kauneilla sanoilla torjua vaara, joka uhkasi
hänen tärkeimpiä etujaan.
Jo ennen laivalle saapumistaan hän älysi suureksi ihmeekseen, ettei
se ollutkaan amerikkalainen vaan englantilainen tykkivene, ja kohta
näki hän veneen laskettavan alas ja tulevan häntä vastaan. Siinä oli
paitsi soutajia kapteeni Lockeyer kahden upseerin kanssa; veneiden
tavattua toisensa ilmoitti kapteeni, kuka hän oli, ja tiedusteli, oliko
hra Lafitte tätä nykyä Baratariassa, sanoen tuovansa tälle tärkeitä
asiapapereita. Epäluuloinen ranskalainen ei kohta ilmoittanut itseänsä,
vaan sanoi Lafitten nykyjään kyllä olevan Baratariassa; ja vasta kun
molemmat veneet lähenivät rantaa, ilmaisi hän, kuka oli.
Kun rannalla seisova kaappariparvi näki brittiläiseen univormuun
puettujen upseerien nousevan maihin, eivät he olleet lainkaan
mielissään vierailusta, sillä joku aika sitten oli pieni englantilainen
joukko käynyt täällä tehden aikamoista vahinkoa heidän varastoilleen.
Mutta Lafitte rauhoitti ystävänsä, vei upseerit taloonsa ja kohteli
heitä tosi ranskalaisella vieraanvaraisuudella — johon hyvin kykenikin,
sillä kaapparit olivat kasanneet hänen taloonsa kaiken maailman
ylellisyystavaroita.
Avattuaan kapteeni Lockeyerin tuoman paperipinkan ällistyi Lafitte
kovin. Eräät niistä olivat virallisia kuulutuksia, joissa Louisianan
väestöä uhattiin Suur-Britannian aseellisella kostolla, jollei kaupunki
suosiolla alistuisi tämän vallan alaiseksi; mutta tärkein paperi
oli tarjous, jossa brittiläisten sotavoimain ylipäällikkö Meksikon
lahdella, översti Nichols, kehoitti Lafittea ja hänen miehiään
liittymään aluksineen Englannin laivastoon, luvaten vastalahjaksi
Baratarian asukkaille yleisen anteeksiannon, Lafittelle itselleen
laivaston kapteenin valtakirjan ja paljon muuta hyvää. Mutta jollei
Baratarian väki hyvällä tahtonut yhtyä englantilaisiin sotimaan
Yhdysvaltain satamakaupunkeja vastaan, hävitettäisi heidän siirtolansa
ja aluksensa kaikki heidän varastonsa takavarikoitaisiin.
Lafitte oli nyt pahassa pälkähässä. Häntä ei lainkaan haluttanut
ruveta englantilaiseksi laivastonkapteeniksi, sillä hänen
hevosenkengitystaitonsa ei auttanut vähääkään purjehtiessa; toisekseen
hän ei ollenkaan rakastanut englantilaisia ja hänen mielenkiintonsa
tässä sodassa oli tykkänään Yhdysvaltain puolella. Mutta nyt oli
tässä englantilainen ylipäällikkö, joka vaati häntä liittolaisekseen
Yhdysvaltoja vastaan, uhaten vastakkaisessa tapauksessa tuhota hänet ja
hänen siirtolansa. Toiselta puolen varusteli Yhdysvaltain kuvernööri
retkikuntaa Baratariaan valmistaakseen sille aivan samanlaisen kohtalon.
Baratarian herra lienee näyttänyt jotenkin hullunkuriselta, jos olisi
pukeutunut täysiin sotavaruksiin; mutta hän oli älykäs ja pitkänäköinen
mies ja luotti enemmän käytännölliseen valtiotaitoon kuin aseturvaan.
Hän oli nyt hullussa myllyssä, josta ainoastaan aito gallialainen
nokkeluus voi pelastaa hänet.
Ensi työkseen hän viivytteli suoran vastauksen antamista kapteeni
Lockeyerin tuomiin esityksiin. Hän vakuutti tälle, että hänen oli
ensin saatava neuvotella miestensä kanssa mitä oli tehtävä, sillä
joukossa oli paljon jäykkäniskaista väkeä, joka ei halunnut mitään
yhteistoimintaa Englannin kanssa; senvuoksi hän pyysi ajatusaikaa kaksi
viikkoa. Kapteeni Lockeyer näki itsekin, ettei ollut helppo taivuttaa
moisia levottomia ja riippumattomia veitikoita, joista monet vihasivat
englantilaisia, heti astumaan näiden palvelukseen. Senvuoksi hän piti
viisaimpana myöntyä Lafitteen pyyntöön ja purjehti tiehensä, luvattuaan
palata Baratariaan kahden viikon perästä.
Selvittyään tällä tapaa englantilaisista kiiruhti älykäs diplomaatti
Lafitte kohta asettumaan tekemisiin Yhdysvaltain viranomaisten kanssa.
Hän lähetti Louisianan kuvernöörille hra Claibornelle kaikki kapteeni
Lockeyeriltä saamansa asiakirjat sekä niiden myötä kirjeen, jossa
selosti tälle kaikki, mitä Baratariassa juuri oli tapahtunut; tämän
kautta saivat Yhdysvallat ensimmäiset luotettavat tiedot Englannin
vihamielisistä aikeista Mobilea ja New Orleansia vastaan. Lafitte
ilmoitti kuvernöörille, ettei hänellä ollut lainkaan halua nousta
aseihin uutta isänmaatansa vastaan — jonka vapautukseen Englannin
valtikan alta hänen maanmiehensä kenraali Lafayetten johdolla olivat
ottaneet niin tehokasta osaa —, vaan että hän päinvastoin oli valmis
miehineen joka tavalla auttamaan Yhdysvaltoja yhteistä verivihollista
vastaan, kunhan vain Baratariaa vastaan suunnitellusta hyökkäyksestä
luovuttaisiin, hänen veljensä vapautettaisiin vankeudesta ja hänelle ja
kaikille hänen miehilleen myönnettäisiin yleinen armahdus. Edelleen hän
kirjoitti, että jollei kuvernööri suostuisi tähän, niin hän mieluimmin
lähtisi miehineen Baratariasta iki-päiviksi; he olivat valmiit mihin
persoonallisiin uhrauksiin hyvänsä hengen, tavaran ja toimeentulon
puolesta, ennenkun taipuivat pakostakaan kohottamaan aseitaan
Yhdysvaltoja vastaan. Samaan tapaan kirjoitti Lafitte myöskin eräälle
Louisianan kongressin jäsenelle, ja molemmat kirjeet olivat erittäin
taitavasti laaditut vaikuttamaan vastaanottajissa mitä parhainta
luottamusta häneen.
Kuvernööri kutsui heti kokoon neuvottelukokouksen ja luki sille
Lafittelta tulleet asiapaperit ja kirjeen. Kokouksessa lausuttiin
julki kaksi mielipidettä; ensiksikin, että kaikki nuo englantilaisten
uhkaukset taisivat olla vain Lafitten sepustamia väärennöksiä, jotta
hän niiden avulla välttyisi häntä Yhdysvaltain puolelta uhkaavasta
rangaistuksesta; ja toiseksi, että — oli asianlaita miten hyvänsä
— Yhdysvaltain viranomaisten arvolle ei ollut sopivaa ruveta
minkäänlaisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin kurjain merirosvojen ja
salakuljettajani kanssa.
Keskustelun tuloksena oli päätös, että vastaamatta lainkaan Lafitten
julkeisiin ehdotuksiin oli vain kiiruhdettava rangaistusretkikunnan
lähettämistä Baratariaan. Niinpä lähti komentaja-kapteeni Patterson
kohta purjehtimaan Mississippi-jokea alas ja hyökkäsi niin tuimasti
Baratariaa vastaan, että useimmat sen aluksista ammuttiin pohjaan tai
poltettiin, paljon väkeä joutui vangiksi ja kaapparitavaraa sotilaiden
haltuun sekä koko siirtola surkeasti hävitettiin. Lafitte uskollisinten
miestensä kanssa oli kohta paennut metsiin ja siten säästynyt vangiksi
joutumasta.
Sovittuna aikana saapui kapteeni Lockeyer Baratarian sataman edustalle
ja ampui merkkilaukauksia kokonaista kaksi vuorokautta, saamatta
minkäänlaista vastausta. Peläten petosta Lafitten puolelta ei hän
uskaltanut lähteä maihin veneellä, vaan oli pakotettu palaamaan
takaisin, lainkaan aavistamatta, mitä Baratariassa tällävälin oli
tapahtunut.
Kun Lafitten kuvernööriä Claibornelle lähettämäin asiakirjain sisältö
tuli yleisesti tunnetuksi, eivät Louisianan asukkaat eikä muukaan
Yhdysvaltain väestö ollut ollenkaan tyytyväinen kuvernöörin ja hänen
neuvostonsa päätökseen ja menettelyyn Baratariaa kohtaan; ja eräs
etevä New Yorkin lakimies, hra Edward Livingston, esiytyi julkisesti
Lafitten puolustajana, todistaen tämän menetelleen niin rehellisesti ja
lainkuuliaisesti kuin kelpo kansalaisen tulikin.
Jo ennenkun kaikki Lafitten ilmoitukset oli huomattu täysin
todenperäisiksi ja ennenkun englantilaiset olivat ryhtyneet
hirvittävään hyökkäykseensä New Orleansia vastaan, oli Yhdysvaltain
sotavoimain ylipäällikkö maan eteläosassa, kenraali Jackson,
painattanut hyvin hurjan julistuksen englantilaisten kehnoa
sodankäyntitapaa vastaan, ne kun Yhdysvaltoja vahingoittaakseen eivät
surkeilleet haalia puolelleen sellaisia "hornan hirtehisiä" kuin
Lafitte ja tämän joukko olivat!
Mutta yleinen mielipide oli edelleen "Meksikon lahden sissin"
puolella, ja kun New Orleansin kohtalo rupesi näyttämään yhä
arveluttavammalta, oli kenraali Jackson viimein mielissään, kun
voi lopulta vastaanottaa ja käyttää hyväkseen Lafitten ja tämän
miesten uudistettua avuntarjousta. Sangen monet Baratarian entisistä
kaappareista ja salakuljettajista ottivat Yhdysvaltain puolella osaa
verisiin taisteluihin New Orleansin luona; ja heidän apunsa oli niin
tähdellinen, että Yhdysvaltain presidentti Madison antoi julistuksen,
jossa Baratarian entisille asukkaille luvattiin täydellinen
anteeksianto ja unhotus entisistä pahoista töistään, kun olivat
parantaneet itsensä ja kunnostautuneet isänmaan puolustuksessa.
Lafitte ja hänen miehensä olivat nyt siis vapaita ja nuhteettomia
Yhdysvaltain kansalaisia, voivat elää pelkäämättä lain kouraa ja ryhtyä
mihin kunnialliseen ammattiin hyvänsä; mutta se ei vielä tyydyttänyt
Lafittea. Hän oli rehellisesti hylännyt yhteisen vihollisen houkuttelut
ja koettanut parhaansa mukaan auttaa maatansa; hänen tarjouksensa
oli eväten ja pilkaten poljettu jalkoihin; häntä oli kohdeltu kuin
kurjaa pahantekijää; hänen miehiään oli vangittu ja hänen omaisuuttaan
hävitetty; eikä häneen oltu kiinnitetty huomiota, ennenkun hallitus
kipeimmin tarvitsi hänen apuaan.
Loukattuna ranskalaisen sydämensä pohjaan saakka päätti Lafitte eräiden
toveriensa kanssa pudistaa jaloistaan tuon maan tomut, joka oli niin
kehnosti palkinnut hänen lainkuuliaista hartauttaan, ja aloittaa
elämänuransa uudestaan jossakin muussa Amerikan mantereen osassa.
Kohta kuultiin hänen purjehtineen Meksikon lahdelle — matkan määrää
ei tiedetty, vaan arveltiin siksi jotakin Keski-Amerikan satamaa; ja
kun hänestä ja hänen seuralaisistaan ei sittemmin kuultu enää mitään,
otaksuttiin yleisesti heidän joutuneen haaksirikkoon ja saaneen
surmansa kohta heidän lähtönsä jälkeen nousseessa ankarassa myrskyssä.
Jotkut kumminkin väittävät hänen asettuneen Yukatanin niemelle, jossa
kuoli kovalla maankamaralla, niinkuin oli elänytkin, vuonna 1826.
Mutta Lafitten kuolema ei ole sen epämääräisempi kuin se mainenimikään,
jonka hänelle romantillinen aika antoi. Jälkeentulevain mielestä
"Meksikon lahden sissi" on perin sopimaton nimitys maakravulle, joka
vain kahdesti eläessään oli ollut merellä — rauhallisena matkustajana.
XXXI luku.
AARTEENKÄTKIJÄ-SISSI.
Kaikista historiassa, taruissa tai kansanlauluissa kuvatuista
merisisseistä on satumaisin hohde kutoutunut erään mustan lipun
romantillisen sankarin ympärille, jonka nimen kaikkien maiden
koulupojat tuntevat seikkailukirjoistaan. Tarkoitamme kuuluisaa
kapteeni Kiddiä.
Itse teossa ei kapteeni Kidd kuitenkaan ollut mikään tyypillinen
sissi. Kun kaikki muut merisissit tekivät itsensä tunnetuiksi ja
pelätyiksi inhoittavina rosvoina, varkaina ja murhamiehinä, oli
kapteeni Kiddin maine aivan toisenlainen. Hän ei ainakaan hävittänyt
Amerikan rannikkoja niinkuin toiset, vaan hautasi sen kätköihin
muista maailmanosista kasaamiaan aarteita. Juuri tämä salaperäinen
aarteenkätkemis-into on kapteeni Kiddistä tehnyt satujen romantillisen
sankarin. Aarniohaudat, salatut aarteet, ovat aina kiihoittaneet
kaikkien kansojen alkeellista mielikuvitusta, ja tuon kuuluisan sissin
hahmon ympäri on sekä todellisuus että mielikuvitus kutonut kirjavimmat
lankansa.
Toinen juttu on, että itse teossa on olemassa kaksi kapteeni Kiddiä:
toinen tarun, toinen todellisuuden. Seuraavassa käsittelemme kumpaakin
erikseen sen mukaan kuin niitä tunnemme.