asti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki
äiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet
poikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli
pian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle.
Kuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa
paremmin poikana ja totutti senvuoksi lapsensa edelleen käyttämään
pojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa
asiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei
ollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen
mielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena
paloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi
palveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.
Pian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt
häntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta,
karkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti
Flanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin
merimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi
aikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen
muskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset
vierustoverinsa.
Mutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria
olikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti
täysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen
ratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa
oikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti
kostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen
nuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän
viimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä
ensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa.
Molemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa
itsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa.
Kumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun
eivät muuten voineet tyydyttää mielihaluaan, ristivät he kapakkansa
"Kolmen hevosen majataloksi" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän
vieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat
jalan astuneet kynnyksen yli.
Mutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli,
ja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen
mieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää
miellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti
matruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.
Nyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua.
Laiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin
oli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi,
pakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran
huolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä
joukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään
yksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin
usein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä
riippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti
omintakeisesti meriä hävittämään.
Maria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä,
tappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan.
Hänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin
nauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi
karhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi
otetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin
rakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että
mihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis laukomaan
pistoolia, heiluttamaan tapparaa ja kiroilemaan kuin tuuheapartaiset
toverinsa.
Muita taas tavoitti tuon reippaan merisissin hänen sukupuolensa kirous.
Hän sattui jälleen — rakastumaan. Muutamasta kauppalaivasta oli
vangiksi joutunut hyvin pulska ja rattoisa nuori merimies, jonka Maria
päätti pitää omana osuutenaan saaliista. Ja hänellä oli yhä vielä vanha
viehätysvoimansa. Ensimäiseen satamaan saavuttua hän muuttui jälleen
naiseksi ja nuoripari pistäytyi papin pakinoilla. Kun heillä ei ollut
muutakaan tiettyä elinkeinoa, jäivät he edelleen sissilaivaan. Elämä
siinä ei kumminkaan erikoisesti miellyttänyt kumpaakaan nuorikkoa, ja
he päättivät vaihtaa alaa niin pian kun kävi päinsä. Maria oli suuresti
kiintynyt aviomieheensä, joka oli tyyni ja kaikin puolin miellyttävä
mies; ja kun tämä rakkaudesta häneen oli ruvennut sissiksi, ei hän
tietänyt, miten oikein palkita häntä siitä.
Alttiudessaan meni hän kerran niinkin pitkälle, että suoritti
kaksintaistelun hänen puolestaan. Muuan toinen sissi oli tavalla tai
toisella loukannut nuorta aviomiestä, ajatellen että moista maitopartaa
jokainen saa kohdella miten halusi. Mutta maitopartapa tulistuikin
puolestaan ja haastoi loukkaajan rehelliseen kahdenkamppaukseen. Vaikka
Maria muuten kunnioittikin miehensä urhoutta, piti hän häntä kuitenkin
liian perehtymättömänä tällaisiin rosvojenkeskisiin kinastuksiin. Hän
sai hänet pysymään kauniisti aloillaan, kun laiva poikkesi eräälle
pienelle saarelle, ja suoritti itse hänen edestään mallikelpoisen
kaksintaistelun pistoolilla ja miekalla. Miessissi ja naississi
iskivät raivoisasti yhteen — toista kannusti loukattu miehekkäisyys,
toista loukattu rakkaus; pistoolit pamahtelivat, säilät säkenöivät ja
taistelu päättyi siten, että mies jäi kuolleena rantahiekalle ja Maria
palasi ylpeänä laivaan, miehistön ja varsinkin kiitollisen puolison
innokkaasti osoittaessa suosiotaan.
Sissiurallaan Maria tapasi toisenkin naississin nimeltä Anna Bonny,
ja näistä kahdesta, laatuaan ainokaisesta naisesta tuli oikein
hyvät ystävät. Anna oli hyvää sukua, erään irlantilaisen tuomarin
tytär, joka tyttärensä vielä vakaisena lapsena ollessa oli muuttanut
maanviljelijäksi Karolinaan. Äidin kuoltua tytär rupesi emännöimään
talossa, mutta hänen olentonsa ja taipumuksensa olivat paljon
enemmän miesmäisiä kuin naisellisia. Hän oli hyvin pikaluontoinen ja
häikäilemättömän terhakka; kerrotaan, että kun hän oli suutahtanut
erääseen kotonaan palvelevaan nuoreen englannittareen tämän
huolimattomuuden tai röyhkeyden takia, sieppasi hän kohta lihaveitsen
ja haavoitti tyttöä rintaan.
Ei siis ihmettä, että moista raivotarta maakartanon hiljainen,
yksitoikkoinen elämä rupesi kyllästyttämään; ja tutustuttuaan muutamaan
nuoreen merimieheen, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet
päällään, hän hetken oikusta rakastui tähän ja he vihityttivät itsensä
salaa. Siitä vihiä saatuaan isä, joka näkyy olleen yhtä tuittupäinen
kuin tytär, karkoitti nuoren parin heti kotoaan. Kuumaveristä Annaa
tämä elämänmuutos vain miellytti, hän omisti itselleen miehensä
ammatin ja lähti hänen kanssaan merille, saapuen ensi matkallaan
Uuteen Providenceen. Siellä hänelle avautui aivan uusi maailma. Saari
oli sissien suosittu yhtymäpaikka, ja Anna tunsi olevansa aivan kuin
kotonaan noiden uskaliaiden ja raakain merirosvojen parissa, joiden
seikkailuja hän aina oli ihaillut. Tutustuessaan lähemmin näihin
urhoihin rupesi hän halveksimaan pelkkiä kömpelöitä tervajakkuja,
joista oli samantekevää, palvelivatko siivossa kauppalaivassa vai
sankarihohteen kultaamissa sissipursissa; ja viimein hylkäsi hän
miehensä ja liittyi erääseen kapteeni Rackhamiin, joka oli aikansa
mielenkiintoisimpia ja uskaliaimpia merirosvoja.
Anna siirtyi uuden miehensä laivaan, pukeutui miehenvaatteisiin,
ripusti miekan kupeelleen ja työnsi pistooliparin vyöhönsä. Monilla
matkoilla seurasi hän kapteeni Rackhamia, ottaen osaa kaikkiin
vaaroihin ja taisteluihin. Vihdoin kohtasi uljasta seikkailijatarta
suuri suru. Hänen miehensä joutui kiinni ja tuomittiin kuolemaan.
Nyt ei hänellä ollut muuta elämänmahdollisuutta tarjona kuin jatkaa
rosvoilua omintakeisesti; kuitenkin osoitti hän olevansa aivan
toisenluontoinen kuin Maria Reed. Ennenkun hänen miehensä teloitettiin,
sallittiin hänen käydä tämän puheilla. Sen sijaan että olisi
lohduttanut häntä ja murehtinut hänen kohtaloaan, silmäili hän vain
ylenkatseellisesti kahlittua hirtehistä ja sanoi, että jos tässä olisi
ollut miestä miehen tavalla taistelemaan ja puolustautumaan, ei hänen
nyt olisi tarvinnut kuolla kuin koira. Sanoi ja lähti.
Kapteeni Rackhamin joutuessa vangiksi oli Maria Reed miehineen hänen
laivallaan; ja mahdollista on, että Annan syytöksessä miehensä
pelkurimaisuudesta oli jotakin perää. Kuten mainittu, olivat molemmat
naiset keskenään hyvät ystävät ja molemmat uljaita sotureita; ja
sotalaivan iskiessä kiinni heidän alukseensa olivat he seisoneet
vierekkäin kannella ja taistelleet hurjan urhoollisesti, vaikka suurin
osa miehistöä ja itse kapteenikin olivat niin säikähtyneet murhaavasta
tulesta, etteivät olleet pitäneet kunnollisesti puoltaan, vaan ennen
antautuneet vangiksi kuin kaatuneet miekka kädessä.
Maria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että
olivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet
arkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan,
mainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat
he vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä
haavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut
vihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden
miesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.
Vankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä
olivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta
rauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista
hänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen
vakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti
teloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.
Toinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai
saman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin
mutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes
hänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka
hän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen
naispuolinen merirosvo.
On monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin
mies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta
sissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että
nainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan;
mutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään
raivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut
näitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin
käsiin.
XXIX luku.
MERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.
KAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster
nimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain
vastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia
suunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä
tutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan
vaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän
varttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta
esimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä
makeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.
Mutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli
monessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa.
Merirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän
ainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä
loppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin
kaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti
hurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin
[Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä
John, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti),
Tom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.]
mieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä —
niin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo
valtasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.
Ja muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä
julma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen
hänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä
ilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi
kuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin
aukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen
leikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi
ikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät
mielellään seurustelemasta hänen kanssaan.
Epäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa
suvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa
varas, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti
suositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva
nulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi,
joka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän
asioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan
ravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan,
että hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei
ollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia
tai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden
sijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman
mainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä
kyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen
vesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun,
jopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat
kansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti
käherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori
kantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton
herrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen
Lowin perään.
Tämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa,
sillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi
varkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli
opetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia.
Vanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon
lontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan
kiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan
Ned Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi
joutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin
laivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja
kun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen
mahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi
hän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut
perehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui
hän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan
Hondurasiin lähtevään laivaan.
Siellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä
punapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan
kapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys
ei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella
tapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä
työtovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle
rantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat
he ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain
uskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten
taisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa
ruokaa metsistä löytäisi.
Nyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä
kaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä
teki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja
sääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa
merirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten
unelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa
opittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.
Mutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä
eikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen
kehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia
"liikevälineitä" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen,
jossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä
onnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli
vanha kokenut merirosvo.
Lowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti
mastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan
ja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet
yhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin,
ja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään
rosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla
ja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.
Yhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt
kauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän
saalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai
omasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä
harjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen,
päätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse
isännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli
uuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja
hinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään
ja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.
Aluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän
erikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion
asukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.
Ensi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode
Islandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan
laivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän
aluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen
aivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin
ja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen
vuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat
laivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti
kiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui
raiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta
sen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin
ilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä
ilkityöstä.
Tästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti
rummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä
ja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin
suuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti
suuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa
varustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden
kapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit
lähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja
parasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian
näkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta
kuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.
Seuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien
rannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan
Marbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista
kauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen
kuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.
Hänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa
rauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan
asestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta
vähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa
oli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti
laivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi
tömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli
antauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä
miehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä,
ei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo
jokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä
niissä oli anastamisen arvoista.
Mutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa
kokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan
kauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt
vannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja
parempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten
uudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.
Ihmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan.
Aloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain
kaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä
isoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän
vielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen
rohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat,
varsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin
laivastolle.
Mutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen
laivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta
kaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja
pelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää
mereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista,
niin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren
satamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä
pelastetuiksi.
Jotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta,
kaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis
saalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko
ruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä
paljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan
ja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä
haaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet
ja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen
miehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he
viittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.
Avun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen
sijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja
yleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän
purjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet
myrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.