joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki
vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen
niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja
sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan
suoraan heitä vastaan. Sekä _Henry_ että _Sea-Nymph_ nostivat
ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella
valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla
johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt
jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa
elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta
purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.
Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön
päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin,
eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata
vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän
purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä
kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että
nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.
Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan
tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis _Royal James_ täysin purjein
lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa
ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle
ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä
temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin
purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti _Royal Jamesia_ vastaan,
että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit
huomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea
minuuttia myöhemmin iski _Henry_ vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa
olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui
pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan
ja yhteisin voimin.
Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan
meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja
niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti
oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi
liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala —
_Henry_ ja _Royal James_ makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi
voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut
maalitauluksi, kun taas _Sea-Nymph_ oli niin etäällä, ettei se voinut
lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan
päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.
Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät
sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään
ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan
tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat,
ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta
näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi
kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle
kyljelle, niin että _Henryn_ kansi tuli aivan alttiiksi _Royal Jamesin
tulelle_. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi,
varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta
hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja
pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin
pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat _Royal
Jamesin_ kylkeä minkä ennättivät.
Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua.
Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne
eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi
vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin
puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan
näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän
kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun
hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan,
tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla
ja kahta ankarammalla tulella.
Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla
tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun
vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo
vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien
yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä
vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.
Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta:
_Henryn_ runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen
puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden,
kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti,
mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan.
Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin
Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän
kimppuunsa. _Royal Jamesilla_ syntyi kova hälinä ja neuvottomuus.
Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä
vaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa
laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain,
ylivoimaisten vihollisten käsiin.
Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta.
Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja
räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei
ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton
mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta
päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta
eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun
hra Rhett laski _Royal Jamesin_ kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle
puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti
tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.
Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla
myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin
kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin
kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan
rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari,
säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten
näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala
Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan
miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo
lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen
asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota,
vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen
viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta
alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon
kovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka
ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.
Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena
pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen
vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen
kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus
Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut
hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat
helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja
läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa
kurjan laputtaa matkoihinsa.
Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet
röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille
kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt
hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan
— että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen
tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin
hänen rikoskumppaninsa.
XXVII luku.
KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.
Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi,
ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli
muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen
vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen
tuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti
ruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä
oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän
pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä
sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli
Delaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen
koko ison kuunarin.
Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja
ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän
miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti
asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin,
jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti
varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos
mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen
satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä
kauppalaivoissa.
Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään
niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan
valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan
pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä
rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei
sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne
kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.
NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys.
Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä
rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä
sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren,
joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui
hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa
mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn
vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen
viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa
aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut
kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea
myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili _New York's
Revenge_ ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa
— idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta
pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja
elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka
pieniä ja mitättömiä hyvänsä.
Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta
veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta
kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet
Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä.
Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden
lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä
silloin majaili brittiläinen sotalaiva _Phoenix_, ja pyysi toimittamaan
tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä
vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli
harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan
vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä
vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä
kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään.
_Phoenixin_ purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin
jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla,
putkahtikin "New Yorkin Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten
etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.
<tb>
Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja
siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli
tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit
yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin
vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari
nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston
ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten
oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän
kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi
Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä
Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli
paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä
sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne
yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin
telkien takaa.
Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia
omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman
edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan
ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin.
Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston
niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä,
miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä
uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi
varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut
ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava
siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa
onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt
laakereita, niin mikseikäs hänkin?
Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta
vallattu _Royal James_, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän
uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin
ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi
laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi,
oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin
saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan
joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää
sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia
vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa,
ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit
pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden
kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien
näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa
miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät
satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun
isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman
näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin.
Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen
kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin
laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan _King
Williamin_, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin
antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli _Mediterranean_-laivassa,
ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen,
kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen
muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain
tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin
lippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen
laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen
hölmistyneille merirosvoille.
Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle
haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan,
_Sea-Nymphin_ ja _Royal Jamesin_ — jotka vielä joku aika sitten olivat
niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa
kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja
avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.
Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän
osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain
laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat
niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat
toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi.
Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien
räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että
taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin
asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä
taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko
kaupungin.
Mutta kun _Royal James_ ja _Sea-Nymph_ viimein tulivat niin lähelle
rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen
kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja
ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat
iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi
sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja
miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä
kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat
saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit
olla varmat voitostaan.
Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn:
"Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan,
välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa
liehui ylpeästi Englannin lippu.
Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi
kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi
käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen.
Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee
meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi
suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi
amiraali. Hän komensi _Mediterraneanin_ ja _King Williamin_ myöskin
nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua
pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin
kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin
mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin
alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun _King William_ oli
laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä
musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.
Ilmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja
kuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle,
huomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään
sissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan
olivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli
kuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. "puoliorjia",
s.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden
viljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli kuusineljättä
naistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat ällistyneiden
Etelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän
laivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut
osan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia
miehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään
lastiruumaan.
Täten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja _King
William_ ja _Mediterranean_ palasivat Charlestoniin anastamansa laiva
mukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta
kaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren
saapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.
Mutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon
valtavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraa-huudot.
Se oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan
nujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen
pelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista
kauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli
hirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi
tästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä
hurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.
Tällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn
sankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita
sissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.
XXVIII luku.
HELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.
Historiassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat
suorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin
suurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen
sukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon
enemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja
johti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat
kunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista
on, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin
kaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin
tunnetuiksi Amerikan rannikoilla.
Kuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä
oli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia
yhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika,
josta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika
kuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan
tyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja
uskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.