eläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut
kertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen
johdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti
pahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin
kuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen,
rajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee
ryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu
tuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen "maarapu", joka
ei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä
vain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän
olisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi
hissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin
ollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli
kernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän
tavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta
jos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt
surkeasti ylä -ja alahangasta.
Mutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään
sellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti
majuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli
kylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja
hankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä
rauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta,
kuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän
kauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä
pimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti
aavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin
rinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa
merirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus
todella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki
maailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan
potkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista
kapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille
matkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan.
Mutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi,
niin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen
olevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen
ja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi
perämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.
Vaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta
merielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen
miehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen
olleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua
siepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin
Bonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt
päästettiin veneinensä rannikolle.
Tämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten
olivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien
tavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He
eivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin
rannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa
jollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden
tulla toimeen miten parhaiten voivat.
Mutta pian kävi Bonnet julmemmaksi luonteeltaan, koettaessaan
jäljitellä kirjallisuudesta tuntemiaan ja ihailemiaan vahvoja merisusia
niin tarkalleen kuin suinkin. Hän oli aina ollut sovinnaisuuksien mies,
ja samaten kuin hän siivoissa seurapiireissä eläessään oli tyystin
noudattanut ympäristönsä tapoja, tahtoi hän nyt matkia bukanierejakin
siten, että pani vankinsa "laudalta hyppäämään", kun rannikko sattui
olemaan sopimattoman kaukana. Onnettomat raukat astutettiin yksitellen,
kädet selän taakse köytettyinä, laivan reunalle kiinnitetylle
ponnahduslaudalle, ja tikarin- ja miekanterällä kutkuttaen pakotettiin
heidät hyppäämään mereen. Sitten, mielet suuresti keventyneinä
vankiensa kohtalosta, laskivat sissit iloisesti tiehensä.
Uudella merirosvopäälliköllä oli alusta pitäen ihmeellinen menestys.
Ollen kyllästymätön ryöväri sieppasi hän yhden kauppahaahden toisensa
perästä Virginian rannoilta aina Uuden Englannin itäisimpään kärkeen
saakka, poiketen etelään palatessaan Charlestonin sataman edustalle,
josta valtasi uusia lihavia lasteja, ja asettui sitten sulattamaan
vanhaa saalista ja väijymään uutta johonkin Pohjois-Karolinan
turvalliseen merenpoukamaan, jotka vanhastaan olivat sissien suosimia
tyyssijoja.
Bonnetin laivan nimi oli _Revenge_ (Kosto), joka sopi sille yhtä
huonosti kuin sen päällikölle ammattinsa, sillä majurilla ei
ollut kostettavaa yhdellekään ihmiselle, jollei omavaltaiselle
aviopuolisolleen. Mutta "Kosto" oli niin monen muunkin kuuluisan
sissilaivan nimenä, että Bonnetin oli tietysti tässäkin suhteessa
seurattava jaloja esikuvia.
Hyvin usein jälestäkinpäin oli hän kiivennyt komentokannelle, ottanut
mahtipontisen sävyn ja ruvennut saarnailemaan miehilleen, mutta vain
keksiäkseen sen, että nämä ymmärsivät purjehdusta ja merirosvousta
paljon paremmin kuin hän. Kaikki merikomento jäi niinmuodoin hänen
tottuneille alapäälliköilleen, mutta siitä huolimatta oli miehillä
hyvin hauskaa maarapu-kapteeninsa kanssa. Mellastus ja vallattomuus
kohosivat, varsinkin kun oli saatu hyvä saalis, hirvittäväksi, eikä
useinkaan puuttunut paljoa, etteivät sissit viskanneet majuria mereen
ja ottaneet laivaa ja sillä harjoitettua urheilua tykkänään omiin
hoteisiinsa. Mutta silloin esiytyi Bonnet toisessa valossa. Kirjoistaan
hän tiesi, että kapteeni on herra laivassaan ja sissikapteeni
varsinkin kuin puolijumala; hän luki vallattomille lujaa lakia,
lyötätti perämiehellä ja puosulla pahimmat hurjastelijat rautoihin
ja käytteli "yhdeksänhäntäistä kissaa" yhtä hartaasti kuin ennen
maaväessä palvellessaan komentokeppiään. Miehistö tuli vähitellen
huomaamaan, että vaikkei kapteeni ymmärtänyt merenkulusta enempää kuin
maisemamaalauksesta, ei hän silti sietänyt omavaltaisuutta laivassa
enempää kuin ennen kotioloissaankaan.
Tarpeeksi levättyä komensi Bonnet nostamaan purjeet ja kääntämään
kokan etelään päin — tai oikeammin käski jonkun toisen pitämään huolta
siitä, että näin tuli tehdyksi — ja purjehti Hondurasin lahteen, jossa
siihen aikaan oikein vilisi merirosvoja. Siellä kohtasi hän ensi kerran
mainitun oppi-isänsä, kuulun Mustaparran. Ei ole epäilemistäkään,
että aloitteleva oppilas viehättyi hyvin ammatin suurmestariin ja
että heistä tuli vankat ystävät. Mustaparta varusteli parhaillaan
isonpuoleista retkeä ja ehdotti Bonnetille, että tämä laivoineen ja
miehineen liittyisi mukaan. Siihen suostui toinen mielellään, ja
yhdessä lähtivät molemmat kapteenit riistaa pyytämään. Pianpa vanha
kokenut toveri huomasi, ettei hänen yhtiökumppanistaan ollut lainkaan
merimieheksi. Asiaa pitemmälti pohtimatta hän kutsutti Bonnetin
laivalleen ja ilmoitti tälle hyvin kuivasti, ettei hänestä ollut niin
kelpo laivan päälliköksi; hän jää nyt siltä tieltään vain Mustaparran
laivaan ja tämä lähettää jonkun alipäälliköistään _Revengea_
ohjaamaan Siitä päätöksestä ei käynyt vetoominen. Puoli tuntia sitten
oli kovaonninen rosvo-urheilija vielä ylpeästi, leuka pystyssä ja
käsivarret ristissä rinnalla mitellyt oman laivansa kantta; ja nyt
hänet komennettiin katselemaan Mustaparran lokikirjaa tai tekemään
muuta hyödyllistä mihin kykeni. Taisi siinä viraltapantu kapteeniparka
purra hampaita yhteen ja kiroilla hengessään, mutta tällä kertaa
hän oli kohdannut entistä kotiristiään kovemman, jonka liepeiltä ei
päässytkään ottamaan lipettiä.
XXV luku.
BONNET JÄLLEEN RINTAMALLA.
Arvaa hyvin, ettei _Revengen_ entinen päällikkö tuntenut itseään
tyytyväiseksi istuessaan Mustaparran laivan purjehduskopissa ja
piirrellessään lokikirjaan jokapäiväisiä ennätyksiä. Hän totteli uutta
isäntäänsä, sillä tällä oli merkillinen kyky saada kaikki tottelemaan
itseään; mutta vaikka hänen pitikin näyttää tyytyväistä naamaa, niin
varma on, ettei hän silti vähemmän vihannut käskijäänsä. Hän seurasi
tätä monilla riistarikkailla risteilyillä, ollen m.m. mukana mainiolla
Charlestonin-matkalla, kun Mustaparta vaihtoi hra Wraggin ja tämän
onnettomuustoverit muutamiin laatikollisiin lääketarpeita.
Tätä onnekasta menoa jatkui vielä moniaan aikaa, kunnes Mustaparta
arveli koonneensa taas kerrakseen saalista ja purjehti pitämään
virka-vapautta erääseen Pohjois-Karolinan lahdelmaan, jossa hajoitti
väkensä. Niin kauan kun hän oleskeli maissa runsaasti rahoja
taskussaan, ei hän pitänyt suurta kuokkija-joukkoa ympärillään,
joka ahneesti kärkkyi osaansa hänen onnestaan. Bonnet sai myöskin
mennä menojaan, mutta peri sentään laivansa takaisin. Jos Mustaparta
jolloinkin tarvitsi häntä ja hänen miehiään, niin siitä kyllä aikanaan
tieto toimitettaisiin.
Tämä oli kova kolaus Stede Bonnetille, joka taaskin oppi käsittämään,
että hän oli vielä poloinen vast’alkaja, märkäkorvainen keltanokka
merirosvon ammatissa. Mutta silti ei hänen rakkautensa tähän
ollut sammunut; merellä ja vapaalla sissielämällä oli edelleenkin
eriskummainen viehätys häneen. Mutta maineensa menetettyään täytyi
hänen miettiä uutta sodankäyntitapaa, ja siihen tarjoutuikin parahiksi
tilaisuus. Tähän aikaan Englannin kuningas Yrjö, haluten lopettaa
merirosvouden omilta alueiltaan, julkaisi kuulutuksen, jossa lupasi
armon kaikille sisseille, jotka ilmautuisivat laillisten viranomaisten
luo ja vannotulla valalla lupaisivat elämänparannusta. Samoihin
aikoihin syttyi sota Englannin ja Espanjan välillä. Seuraten herkällä
korvalla päivänuutisia sai Bonnet nämä asianhaarat pian tietoonsa ja
näki niissä kohtalon sormen hänenkin varalleen. Nythän hänellä oli
tilaisuus pukeutua sutena lammasten vaatteisiin ja aloittaa uudelleen
sissiura aluksikin julkeasti kieltäytymällä kaikesta sissitoimesta.
Hän jätti siis _Revengen_ ankkuripaikkaan ja matkusti Bathiin
kuvernöörin luo, vannoi valat ja kirjoitti nimensä asiapaperien alle,
joiden avulla hän rosvopäälliköstä muuttui laillista merenkulkua
harjoittavan brittiläisen kaapparialuksen kuljettajaksi. Palattuaan
kaikki viralliset paperit taskussa laivaansa hän otti asianmukaisen
selvitystodistuksen matkaa varten P. Thomas-saarelle, joka oli
brittiläinen laivastoasema ja jonne hän selitti lähtevänsä saamaan
amiraalilta ohjeita yksityisluontoisia tehtäviä varten.
Nyt puuttui Bonnetilta vain miehistö laivaansa. Tietystikään ei hänen,
nykyisessä kunniallisessa asemassaan ollen, käynyt kuulusteleminen,
oliko satamassa kenties virkavapaita merirosvoja; mutta toisella tavoin
auttoi onnetar häntä. Hän muisti, että Mustaparta viime purjehduksensa
päättäessään oli laskenut osan miehistään oman onnensa nojiin
muutamalle läheiselle saarelle. Sinne kiiruhti Bonnet ja löysikin
noista maailman ja kapteeninsa murjomista poloisista vielä hyvän osan
hengissä sekä tarjoutui ottamaan heidät mukaansa P. Thomasin saarelle,
jos sitoutuisivat tekemään palvelusta hänen laivassaan. Siihen
tarjoumukseen tietysti suostuttiin riemuiten, ja kohta oli _Revenge_
täysin miehitetty mallikelpoisilla merirosvoilla.
Kaikki nämä varustelut veivät hyvän joukon aikaa, niin että kun
Bonnet viimein oli valmiina lähtemään merelle, sai hän kuulla
uutisia, jotka kiirehtivät häntä nopeasti muuttamaan mieltänsä ja
matkasuunnitelmaansa. Hän oli arvellut, että Mustaparta, jonka
kelvotonta ja ylimielistä käytöstä hän ei voinut muuten muistella kuin
vihan vimmalla, oli jäänyt maihin pitemmäksi aikaa makeanleivänpäiviä
viettämään; mutta nytpä kertoikin hänelle muutaman pienen kauppalaivan
kapteeni, että tuo vanha sankari myöskin varusteli itseään uudelle
retkelle ja että hän paraikaa touhusi laivallaan Ocracoke-salmessa.
Silloin pani Bonnet käsivarret ristiin rinnalleen ja polki jalkaa
komentosiltaan. Nyt oli tullut sopivin hetki, jolloin hänen laivansa
voi kunnialla ansaita nimensä. Hän tahtoi kostaa Mustaparralle!
Leppymätön Bonnet lähti merelle sangen sotaisessa mielentilassa. Hän
välitti enää viisi laillisesta kaapparipurjehduksesta, vielä vähemmän
entiseen rosvotoimeen ryhtymisestä; hän oli matkalla kurittamaan
mustamielisintä ja mustapartaisinta konnaa, mikä milloinkaan oli
merillä liikkunut — kavalaa veijaria, joka ei ollut ainoastaan pahoin
menetellyt koko maailmaa, vaan erityisen uskottomasti juuri häntä, omaa
sissitoveriaan kohtaan. Jospa hän vain saisi _Revengen_ tuon hirtehisen
laivan kylkeen kiinni, niin hän näyttäisi, miten keltanokkakin kykeni
sissioikeutta jakamaan.
Ocracoke-lahdelmaan tultuaan sai Bonnet suureksi pettymyksekseen
kuulla, että Mustaparta oli jo lähtenyt sieltä. Edellisestä tiedämme,
että loukatun maailmanjärjestyksen kosto kohtasi tätä aivan toiselta
taholta. Siitä ei kuitenkaan Bonnetilla ollut aavistusta, vaan hän
jatkoi tulisesti vihamiehensä takaa-ajoa. Jos kiukkuinen majuri olisi
yhdyttänyt hurjan sissikapteenin, olisi siitä syttynyt taistelu, joka
olisi yhdellä kertaa vapahtanut maailman kahdesta suuresta kelmistä, ja
urhea Maynard olisi kadottanut sen kunnian, että hänen kätensä kautta
kaatui aikakauden pelätyin merirosvo.
Bonnet oli kelpo soturi ja urhoollinen mies, ja vaikka hän ei
osannutkaan kuljettaa laivaa, osasi hän kumminkin käyttää miekkaa ehkä
paremminkin kuin Mustaparta; niin että luultavaa on, että jos hän
oli tavoittanut tämän, olisi molemipen kapteenien välillä syntynyt
yksityinen kahdenkamppailu ilman armoa ja sääliä, tietystikin suureksi
huviksi molempain vaihettelua rakastaville miehistöille.
Mutta Mustaparran kohtaaminen ja kurittaminen ei ollut suotu Bonnetin
osaksi. Melkoisen ajan hypeltyään tyhjän perässä heitti hölmistynyt
majuri turhan takaa-ajon sikseen ja käänsi huomionsa muihin asioihin.
Ensi työkseen hän muutti laivansa nimen; kun hänen ei ollut sallittu
kostaa, ei hän huolinut purjehtia "Kostollakaan". _Revengesta_
tehtiin _Royal James_ (Kuninkaallinen Jaakko). Kun hän ei muutenkaan
aikonut pitää Bathissa vannomiaan valoja, päätti hän polkea kaiken
lainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan
maan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa
maanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten
avulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannover-sukuiselta
vallan-anastajalta.
Mutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti.
Stede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa,
tulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman
tuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu.
Senvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän
myöhemmin onkin tunnettu.
Kun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon
kannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasin-matkasta
ja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa
jälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän
ymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat
hekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin
ihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta
merirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta
nyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla
risteilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen
ja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton
vihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä
oli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies
ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta
selvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä
suostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen
mustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.
Bonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja
ja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin
saalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi
kauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin
asujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi
joukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen
venemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta,
niin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla
ei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että
pääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.
Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin
kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi
purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten
miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän
vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin
pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille
sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus
paikalla yhtyisi _Royal Jamesiin_, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.
Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan
satamaan korjauttamaan _Royal Jamesia_, joka oli alkanut vuotaa pahoin,
ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja
pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan
purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.
Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti
riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut
viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa
merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut
siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden
oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin
hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin
röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa
tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen
ryöstämään pitkin rannikkoa.
Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti
kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti
oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat
kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran
rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa
vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan
sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta
muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett,
meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan
varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia
uhkaavan vaaran.
XXVI luku.
TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.
Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut
kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä
sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon
kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa
makaavaa isoa purtta nimeltä _Henry_ ja _Sea-Nymph_ ("Merenneito"),
palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti
kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista,
oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin
pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää
aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen
varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat
valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli
siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka
hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään,
risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata
itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.
Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede
Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin
Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon
piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään
helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja
tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti
eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen
tultua kävivät karille matalille hietasärkille.
Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä
kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset
jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra
Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput
selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran
yläjuoksulla.
Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti
itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt
karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne
olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä
ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen
Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset
olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen
kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla
täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa
ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma
siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat
Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan,
niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran
yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus
vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle,
ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa,
niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa
elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos _Royal James_ olisi ollut
valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut
jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä
karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.
Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli
vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella
tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen
tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin
syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä.
Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa
ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin
silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja
pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.