hallitus ei ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin ainoastaan nujertaakseen
sissitoimen, vaan rangaistakseen kaikkia siirtolaisia, jotka rohkenivat
käydä kauppaa sen harjoittajani kanssa. Näille asetuksille sissit
nauraa hohottivat ja siirtolaiset myhäilivät, ja Charlestonissa
oli paljon kelpo väkeä, joka uskalsi viittailla, että jos kuningas
tahtoi heitä auttamaan häntä sissien nujertamisessa, niin pitäisi
hänen näyttää heille ensin keino, miten saada hyviä tavaroita
kohtuuhintoihin. Niinpä jatkoivat sissit kauppalaivojen ahdistelua
missä vain tilaisuutta oli, ja Karolinan asukkaat odottivat edelleen
kärsimättöminä markkinapäiviä, jotka aina seurasivat sissilaivan
saapuessa rantaan. Mutta tätä asiaintilaa ei kuitenkaan voinut kauan
jatkua, ja aika tuli, jolloin Charlestonin asukkaat muuttivat mieltään.
Siirtolaiset alkoivat kasvattaa riisiä ja tupakkaa suurissa määrin
ja niistä kertyi niin runsaita satoja, että siirtolain varallisuus
rupesi tuntuvasti vaurastumaan. Mutta myöskin sissit tunsivat suurta
mielenkiintoa riisi- ja tupakkalasteihin, ja kun he olivat siepanneet
kiinni neljä tai viisi näillä tavaroilla kuormattua Charlestonin
laivaa, niin keksivät tuon kaupungin asukkaat aivan äkkiä hallituksen
ankarain toimenpiteiden järjellisyyden. Sissi oli tästä lähin heidän
silmissään aivan sietämätön ilkiö, joka ei tyytynyt varastamaan
ainoastaan kaikkien maiden tuotteita ja myymään niitä heille saaliisiin
hintoihin, vaan joka julkesi varastaa juuri heidän tavaroitaan, heidän
kelpo tupakka- ja riisilastejaan, joiden oli määrä mennä Englantiin.
Charlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän
aikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin
riidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan
muka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä
avuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja
aivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä
tapasi itsensä killumasta hirsipuussa.
Tällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä
saapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita,
joissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain
intoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin
ystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.
XXII luku.
SUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.
Niin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät
vangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä,
välttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia
ei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia,
siirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin
alkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.
Silloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja
Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta
Englannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan.
Se mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli
paljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä
ulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai
juhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati
palmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi,
joita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset
kirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa
Amerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen
pyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi
silkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä
ynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara
ja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä
merenkulkijalta tahansa.
Kaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän
toiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina
väliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä.
Kerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa
ruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin
pistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se
eriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan,
että hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi
hytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut
ammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille
selkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin.
Perämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi.
Selitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin
paukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat
tekemisissä.
Toisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja
miehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa.
Sitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja
muut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan
näyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja
fosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot
lieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat
kakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän
päästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut
heille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja.
Hän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät
uhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki,
oli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei
ollut edes aivastanutkaan.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut
päämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä
hän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset
olivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit
olivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan
Mustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä
sieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain
miehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko
liittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän
pohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin
yksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä
kaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan
riippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät
ajojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle
ja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin
kaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he
kiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.
Mustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan
viljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat
heitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja
satamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli
arvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia —
lukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka
olivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli
maakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan
ja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään;
mutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun
onnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita
miehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi
nähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut
erityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi
kipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä,
laastareista ja lääketipoista.
Hän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista,
hra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä,
ja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että
jollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500
markan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan,
niin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit
raakapuitansa koristamaan.
Vene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi
päivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin,
julmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja
vähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen.
Mutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia
veneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin
päässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta
kun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään
epäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen
lähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies,
nainen ja lapsi oli heti hirtettävä.
Vankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä
viipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen
armoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin,
etteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan
vaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää;
ja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä,
kadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat
nyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata
heidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi
tahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan
ja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.
Tämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli
oikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [_Honourable_,
parlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin
korkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi
hänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän
peruutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään
rosvojen kanssa kaupungin kimppuun.
Tällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri
ja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean
vaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi
ollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa
aseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei
ollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin
satamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla
ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran
vaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli
pysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän
esimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä,
jotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden
hirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä
niiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi
röyhkeys.
Lääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera
lähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty
riiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt.
Arvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa
Charlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet;
joka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin
vaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään
kaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan
surkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin
naiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista
oli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies
sekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän
kuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin
muistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus,
jonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja
jonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.
Saatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys
ei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin
sulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa
Pohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa,
kestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten.
Hänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja
siksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun
ei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.
Mutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja
tuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi
vesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset
paperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan
ja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin
kapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle
puristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle
onnellista matkaa.
Aikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa
ranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä
mutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi
löytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä
sen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa
eikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi,
kuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet
iltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin
korkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat
hänet saaliinsa herraksi.
Mutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee
tuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla
älykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta
voivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään
ääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.
XXIII luku.
MUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.
Nyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili,
kiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan
takaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja
miehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.
Eräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän
lähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta
tiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan,
ettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat
europalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten
Stuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit
(jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka
1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan
William Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen
kehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on
nyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.]
kaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja,
panettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle,
jos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään.
Mutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin
toimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.
Pohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran
joukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden
rosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva
kauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut
rosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin
takavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat
pääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen
vetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla
Etelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana
olemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman
turvallisuutensa varjelemisessa.
Tietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä
kohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli
erään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että
Pohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin
Spotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi.
Virginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto
sääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja
kuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän
arvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan
Virginiankin vesillä.
Hampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä
englantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan
hallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi
tykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen
parhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit
Brandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita.
Kaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä
jos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut
matkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle
toimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava
elävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand
että Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään
sinne, minne päällystö vain lähetti heidät.
Virginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä
laivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat
suureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen
arvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat
taisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän,
laukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä
vastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta
edes antautumisvaatimusta.
Esirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä
siitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet
rosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen
kannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin.
Entraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien
mieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan,
eivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia
taistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan
vihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella.
Sellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina
voitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä
kykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia,
jotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat
raivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen
tykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen
parinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni
Maynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä
he jo temmelsivät sen kannella.
Nyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä
merisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet
hurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä
ja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet.
Teräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti
välisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli
kummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta.
Mustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle,
heiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni
pistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia
ryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas
toisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.
Mutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten
merimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni
Maynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi
sissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja
kuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan,
niin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan
verisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei
kyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä
vasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi
vihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä
kerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan
sissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas
kannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa.
Johtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä
ottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan
omalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.
Noiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja
elinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo
monesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain
kanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan
pinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja
pahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet
niihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut
Maynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta
haavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes
armoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni
työnsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman
kamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.
Hävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat
molemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot
viranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta
ranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten
he palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn
Mustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa,
jonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti
tuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa
otella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi
partaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille
hyveille.
XXIV luku.
KELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.
Kahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa
Barbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä
Stede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena
sotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen
paikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä
kunnioitusta ja suosiota.