ja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen
hupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään
muuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja
vasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton
saatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta
— harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka
toinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen
rupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan,
mitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki
päällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään
erittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.
Tämä kaunotar huomasi joutuneensa hyvin huolettaviin olosuhteisiin
kaupungin valloituksen jälkeen. Hän oli ollut naimisissa erään
kaupungin kaikkein arvokkaimman säätyhenkilön, sen rahastonhoitajan
kanssa, jolla oli ollut melkoinen omaisuus ja yksi kaupungin
komeimpia taloja; mutta taistelussa sissejä vastaan oli mies saanut
sankarikuoleman, ja nyt nuori vaimo ei ollut ainoastaan tullut
äkisti leskeksi, vaan joutunut noiden jumalattomain merirosvojen
käsiin, joiden pelkkä nimikin jo herätti kuolettavaa kauhua kaikissa
espanjalaisissa. Ei siis ihmettä, että hän surulla ja vavistuksella
odotti, mitä lähin tulevaisuus hänelle uutta huolta toisi.
Kuten jo kerrottu, seurasi juhlajumalanpalvelusta yleinen
ryösteleminen; joka talo nuuskittiin tarkoin ja vapisevain asukkaiden
piti itsensä kantaa kaikki kalleutensa noille hurjimuksille, jotka
raivosivat ja repivät heidän kauneissa suojissaan, kiroilivat julmasti,
kun eivät löytäneet mielestään tarpeeksi, ja nauraa hohottivat, kun
jostakin salaisesta kätköstä odottamatta keksivät lisää rahoja tai
jalokiviä.
Bukanierien upseerit olivat tietysti pitämässä puoltansa aarteita
etsittäessä; ja niinpä sattui, että Mr. de Lussan omassa korkeassa
persoonassaan, kultanyörinen takki yllä ja sulkaniekka hattu päässä,
valitsi äskettäin edesmenneen rahastonhoitajan palatsin erityisen
huolenpitonsa ja tutkimisintonsa esineeksi.
Oivan kapteenin esiytyminen surevan lesken luona vaikutti tähän sangen
yllättävästi. Pelkäämänsä hurjan ja raivoisan raakalaisen asemesta,
joka hampaat irvessä ja veriset vaaterääsyt yllä olisi kohta karannut
hänen kimppuunsa, hän näkikin kohteliaan ja siroasuisen aatelismiehen,
joka halusi toimittaa tehtävänsä hälinättä ja mellastamatta niinkuin
mikä hienotunteinen veronkantaja ikinä. Jos kaikki bukanierit olisivat
yhtä höyliä väkeä kuin tämä, niin olivat hän ja kaikki hänen ystävänsä
turhalla pelolla vaivanneet itseään.
De Lussan ei suorittanut tutkimuksiaan loppuun yhdellä kertaa, ja
seuraavain parin kolmen päivän kuluessa oppi nuori leski jotakuinkin
tuntemaan sissien luonnetta ja tapoja yleensä ja tämän sissipäällikön
erittäin; ja hän huomasi, kuinka suuressa määrässä hänen kohtelias
vieraansa erosi muusta rosvoseurasta. Hän oli kiitollinen siitä
hienotunteisesta tavasta, millä tämä siirsi hänen omaisuuttaan omaan
haltuunsa; samoin huvitti tuon hienoon maailmaan tottuneen miehen
seurustelu häntä sanomattomasti — ja annapa olla, kolmen päivän perästä
tunsi kuumaverinen espanjatar hyvinkin suurta myötätuntoa ritariaan
kohtaan. Koko kaupungissa ei hänen mielestään ollut toista mokomaa
miestä, jota olisi voinut verratakaan kohteliaaseen bukanierikapteeniin.
Pianpa tajusi de Lussan menestyksensä; sillä kun sissien tapana ei
ollut kauan viipyä paikassaan, oli nuoren naisen — jos tahtoi antaa
rahainsa ja aarteidensa valloittajan tietää, että tämän oli onnistunut
valloittaa hänen sydämensäkin — pakko jouduttaa asiaa. Ja ollen
sangen sukkelatuumainen ilmaisi hän seuraavalla käynnillä suoraan de
Lussanille rakastavansa tätä ja tahtovansa ruveta hänen vaimokseen.
Ritarillinen ranskalainen tuli hyvin ymmälle tästä imartelevasta
tunnustuksesta ja esityksestä. Se miellytti häntä suuresti — mutta
hän ei voinut oikein ymmärtää sitä. Rouvan mieshän oli kuollut vasta
jokunen päivä sitten — hän itse oli ottanut vaikuttavaa osaa siihen
surulliseen tapaukseen ja myöskin toimittanut tuon kelpo miehen
kunnolla hautaan — ja hänestä tuntui jotenkin luonnottomalta, että
nuori leski piti niin erinomaista kiirettä hankkia häitä, ennenkun
peijaispidotkaan vielä olivat lopussa.
Hän voi vain yhdellä tapaa selittää itselleen tämän äkillisen muutoksen
murheesta uuteen kiintymykseen. Hän uskoi, että tämän maan ihmiset
olivat samanlaisia kuin heidän kukkansa ja hedelmänsä. Appelsiineja
saattaa tippua puista täysin kypsinä, mutta kukat kukkivat yhäti
edelleen. Aviomiehet ja -vaimot tahi rakastajat ja rakastetut voivat
kuolla, mutta tämän kansan troopillisissa sydämissä ei tarvinnut uusia
kiintymyksiä herätä, sillä rakkauden kukka asui niissä ikuisesti,
kunhan vain ilmautui sille uusi poimija.
Kun de Lussan ei ollut lähtenyt tälle retkelleen nimenomaan
naimakauppoja tekemään, vaikka kuinkakin houkuttelevia tilaisuuksia
ilmautui, on luonnollista, että hän hellävaroen ilmaisi leskelle
ajatuksensa. Mutta kun hän seikkaperäisemmin tutustui tämän tuumiin,
niin rupesi hän ajattelemaan, että asiaa kannatti pohtia.
Nuori nainen ei ollut mikään ajattelematon hupakko, joka antoi
äkkihurmauksen kiehtoa itsensä. Ennenkun hän oli tunnustanut
asettavansa de Lussanin etusijaan kaikista tuntemistaan miehistä,
oli hän tarkoin tutkinut tämän luonnetta ja käytöstä sekä mitä
huolellisimmin punninnut asiaa; ja kaiken tämän perusteella oli hän
sommitellut suunnitelmia, jotka hänen mielestään saattaisivat sen
onnelliseen täytäntöön molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Tutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon
rouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä
rakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari
voinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan
lähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin
seikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli
rauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi,
että kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.
Luonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista
puhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko
asevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.
Hän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi
päällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa,
sillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa
säännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina,
ehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa
miehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään
rauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla
kysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.
Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista,
mieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan
rauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön.
Rouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien,
jota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät
huolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat
kadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he
varmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä
mahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada
surmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät
uusiin seikkailuihin.
Sittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän
paluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut
mikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski
olisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet
kauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi
ja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt
jälkeensä.
Tämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis
varallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että
ritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin,
tuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa
keskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä
tieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää
arveluja.
Hän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin
ja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi
sissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä
hänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen.
Ja kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus
toki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki
todellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden
allekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi
rouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin
pyhänä.
Nytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän
ensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen
huomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä —
ehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana
seuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi
toivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja
asettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä
ja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta
sissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään
häntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi,
vaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä
vastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa
otteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka
tekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona
Ranskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan
suhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan.
Jollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa
kuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne
palata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä
ajatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja
kunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä
hyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo
miehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.
On helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan
aivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä,
varallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa
seuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut
luottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä
suostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso "mutta" — nuo
viranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko
sitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet
rauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän
omaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset
saaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon
johtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli
todennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan
sen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja
suostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?
Paljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat
puittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja
muistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka
hän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa
vastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori
vaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.
Niinpä päätti de Lussan ummistaa silmänsä ja korvansa houkuttelevilta
tarjouksilta ja mieluummin elää vapaana bukanierinä kuin siirtyä
tuonelaan ukkomiehenä ja ent. rahastonhoitajana. Hän ilmoitti
ihanalle leskelle, että hänen kutsumuksensa oli pysyä perhesiteistä
riippumattomana ja lähteä uudelleen kovaan, kalseaan maailmaan
taistelemaan, polttamaan, ryöstämään ja osoittamaan kohteliaisuuksia
naisille. Sitten, peläten, että mustain silmäin kyyneleet voisivat
saada hänet horjumaan, hän joudutti joukkonsa kokoon ja lähti
saaliineen surumielin matkoihinsa, jättäen jälkeensä murehtivan
kaunottaren ja nyrkkiä puivat kaupunkilaiset.
Jos nuoren espanjattaren kiintymys pulskaan bukanieriin olisi ollut
niin syvä, että hän olisi unohtanut hänen karkean ammattinsa ja
kaikesta huolimatta seurannut sydämensä valittua, niin olisi hän
arvatenkin ollut ylpeä miehestään, sillä niinä aikoina naiset kaikkein
enimmän ihailivat miehekästä uljuutta ja sotaista kuntoa. De Lussan
saikin pian tilaisuuden osoittaa, ettei hän ainoastaan ollut kelpo
soturi, vaan myöskin kykenevä kenraali; ja hänen myöhemmät toimensa
Keski-Amerikan länsirannikolla olivat pikemminkin järjestettyä
sodankäyntiä kuin kurittomain bukanierien partioretkiä.
Hän piiritti ja valloitti vahvan Panaman kaupungin, jolla aina oli
erityinen vetovoima sisseihin, ja sen jälkeen hän marssi pitkin
kannaksen länsirannikkoa valloittaen ja ryöstäen monia muita
kaupunkeja. Kun hän tästä lähtien hoiti raha-asioitaan järkevällä
tavalla, koitui hänelle retkistään melkoista hyötyä, ja ajan pitkään
hän huomasi jo kykenevänsä luopumaan ammatista ja palaamaan Ranskaan.
Mutta palatessaan takaisin kunnianarvoisiin seurapiireihin hän
halusi tehdä sen kunnianarvoisan miehen hahmossa. Hän nakkasi
pois töyhtöhattunsa, ison tapparansa ja raskaat pistoolinsa ja
pukeutui tavallisen hienostuneen ja rauhaarakastavan aatelismiehen
asuun. Hän hankki itselleen vaikutusvaltaisia tuttavia Ranskan
siirtomaissa Länsi-Intiassa ja sai näiltä suosituskirjeitä Ranskan
suurrahastonhoitajalle sekä palasi kotimaahan ylimyksenä, joka
onnistuneilla liikeyrityksillä uudessa maailmassa oli hankkinut
itselleen suuren rikkauden.
Sissi, jolla ei ainoastaan ollut miellyttäviä persoonallisia
ominaisuuksia ja käytännöllistä rahainhankkimisja säilyttämisvaistoa,
vaan sen ohessa myöskin huomattavaa kirjallista kykyä, oli harvinaisuus
vertaistensa joukossa. Ja niinkuin hän kirjassaan on kuvannut omaa
elämäänsä ja toimiansa, on hän jälkimaailmalle säilynyt ylevämielisen
seikkailijan loistavana perikuvana.
XXI luku.
BUKANIERI KATOO; SISSI ASTUU SIJAAN.
Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan bukaniereistä oli kasvanut varsin
pelättävä laittomain ja säälittömäin meriseikkailijain yhdyskunta.
Alettuaan valtaamalla Espanjan aarrelaivoja, joiden lastit oli
verellä ja hiellä puristettu uuden maailman alkuasukkailta, he olivat
voimistuneet käydäkseen espanjalaisten siirtomaakaupunkien ja -linnojen
kimppuun. Mutta sitä mukaa kuin heistä tuli varsinaisia sodankävijöitä
ja he liikkuivat säännöllisin pikku armeijoin, alkoi sivistyneen
maailman huomaavaisuus herätä. Panama esim. oli Espanjan tärkeimpiä
kaupunkeja uudessa maailmassa; Englanti eli sovinnossa Espanjan kanssa;
kun siis etupäässä englantilaisista seikkailijoista kokoonpantu
sotilasvoima Englannin alamaisen johdolla valloitti ja ryösti tuon
espanjalaisen kaupungin, joutui Englanti varsin tukalaan asemaan:
jollei se käynyt kurittamaan valtikkansa alaisia bukaniereja, oli se
vaarassa joutua sotaan Espanjan kanssa.
Senvuoksi lähetettiin siis Jamaikaan uusi englantilainen kuvernööri
ankarin ohjein käyttää kaikkea valtaansa pitääkseen kurissa bukaniereja
ja nujertaakseen heidän järjestönsä, ja samassa mielessä tämä korkea
virkamies kotiin palatessaan pani varkaan kaitsemaan varkaita,
asettamalla bukanierikapteeni Morganin tuomitsemaan ja hirttämään
entisiä ammattiveljiään.
Mutta myöskin rauhallisia suostutteluja käytettiin uhkausten ja
rangaistusten rinnalla bukanierien taivuttamiseksi luopumaan
laittomasta elinkeinostaan, ja aulein lupauksin koetettiin heitä
houkutella asettumaan Jamaikaan lainkuuliaisina kansalaisina.
Heille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaista apua, jos rupeisivat
rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kauppamiehiksi.
Nämä hunajakakut eivät kuitenkaan houkutelleet rannikkoveljeksiä;
toimintahaluisen seikkailijan ja rauhassa maleksivan maanviljelijän
välillä on suuri ero. Monet heistä, huomaten mahdottomaksi
lähteä partioretkille laivain saannin vaikeuden takia, palasivat
ammatin alkuperäiseen haaraan ja rupesivat lihankuivaajiksi ja
-kaupustelijoiksi; toisten taas kerrotaan mieluummin vetäytyneen
villien intiaanien pariin elämään heidän mistään riippumatonta
luonnonelämäänsä kuin antautuivat kunniallista elinkeinoa harjoittamaan.
Myöskin Ranskan hallitusmiehet olivat hyvin toimeliaita hillitsemään
maanmiestensä bukanieritointa; ja tästä lähtien voi sanoa, että
rannikkoveljesten järjestö, jonka päämääränä oli Espanjan kaupan
ja siirtomaiden kuristaminen, itse teossa lakkasi olemasta. Mutta
tästä ei kuitenkaan saa olettaa, että bukanieritoimen herpautuessa
merisissiammatti olisi sellaisenaan kuollut. Kun me tervaamme
ampiaispesän, niin hävitämme sen kautta kiukkuisen ja säälittömän
yhdyskunnan, mutta ampiaisia emme sillä tapa, vaan hajoitamme sen
yksilöt laajalle entistä kiukkuisempina.
Samalla tapaa kävi niiden bukanierien, jotka eivät tahtoneet luopua
sissielämästään. Ajettuina tiehensä Jamaikasta, San Domingosta, jopa
kuuluisasta tyyssijastaan Tortugastakin, he löysivät turvapaikan
ainoastaan Uudesta Providencesta Bahama-saaristosta, ja sielläkään
eivät he saaneet viipyä kauan. Sitten he hajautuivat kaiken maailman
vesille. He eivät enää olleet bukanierejä, s.o. minkään järjestön
jäseniä, eivätkä he enää myöskään pitäneet yksinomaisena päämääränään
sodankäyntiä Espanjaa vastaan, vaan he kävivät sotaa yhtä tuimasti
kaikkia kansallisuuksia vastaan. Englannin ja Ranskan kauppahaahdet,
jotka ennen olivat olleet turvassa heiltä, olivat nyt mieluisia
saaliita näille uusille merisisseille, joita eivät johtaneet mitkään
erityiset ystävyyden- eikä vihamielisyydentunteet. Järjestäytymisensä
kadottaneina he herpautuivat pelkurimaisiksi eivätkä enää käyneet
linnoitettujen kaupunkien eivätkä jykeiden sotalaivain kimppuun. He
tyytyivät ahdistamaan rauhallisia kauppa-aluksia, ryöstäen ne puti
puhtaiksi ja sitten irvisuin upottaen ne miehineen päivineen meren
syvyyteen.
Kuten jo mainittu, harjoitettiin tätä uudenaikuista sissitointa
kaikilla maailman merillä. Mutta tottuneina vanhastaan saamaan
hedelmällistä saalista uuden maailman rannikoilta pysyttelivät he
ainakin aluksi mielihalusta juuri niillä vesillä, ja esityksessämme
tyydymmekin seuraamaan heidän toimintaansa siellä. Mutta heidän
toimintapiirinsä laajeni suunnattomasti entisestään. Heidän apajansa
eivät enää sijainneet yksinomaan Länsi-Intian luonnonsiunaamilla
seuduilla, missä jo oltiin katkerasta kokemuksesta viisastuttu ja
ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin heidän varaltaan.
Nykyisten Yhdysvaltain etelä- ja itärannikko oli tuttu jo vanhoillekin
bukaniereille, joiden sanotaan ensimmäisinä laskeneen jalkansa Pohjois-
ja Etelä-Karolinan rannoille, kauan ennen kun niihin maataviljeleviä
siirtolaisia oli asettunut ja kun intiaani- ja puhveliparvet olivat
maisemain ainoina elähyttäjinä. Nämä varhaisemmat bukanierit käyttivät
usein niiden lahdelmia ja luonnonsatamia turvapaikkoinaan, joihin
voivat ankkuroida jakaakseen saaliin keskenään, hankkiakseen lihaa ja
raitista vettä ja joissa voivat levätä mitään häiriöitä pelkäämättä.
Ja luonnollista oli, että kun espanjalaisia vihaavasta bukanieristä
tuli ajan vaatimuksesta riippumaton sissi, joka ei pelännyt eikä
totellut minkään kansakunnan lippua, niin hän entistä mieluummin ja
turvallisemmin koteutui Karolinan rauhallisille rannoille.
Kun tämä maanääri tuli asutuksi ja sen pääpaikka Charles Town, nykyinen
Charleston, kasvoi tärkeäksi kauppakaupungiksi, tarjoutui sisseille
siellä paljon enemmän elämännautintoja kuin ennen pelkkäin intiaanien
siellä samoillessa. He kävivät ahkeraan pienissä rannikko- siirtoloissa
ja purjehtivat rohkeasti itse Charlestoninkin satamaan. Mutta toisin
kuin ennen Porto Bellon ja Maracaibon onnettomat asukkaat, eivät
Amerikan siirtolaiset lainkaan säikähtäneet nähdessään merisissilaivan
saapuvan satamaansa, sillä he tiesivät sen saapuvan rauhallisena
kaupankävijänä eikä ryöstönhaluisena vihollisena.
Varhaisempain englantilaisten siirtolaisten vaurastumista esti suuresti
emämaan heitä kohtaan harjoittama nylkyripolitiikka. Heidän ei ollut
sallittu tuottaa tarpeitaan mistään muualta kuin Englannin satamista,
ja tuotteensa heidän oli samaten myytävä yksinomaan Englannin
kauppiaille — siis aivan samanlainen menettely, jota pahoin moitittu
Espanjakin harjoitti omia siirtomaitaan kohtaan. Kaikesta, mitä he
ostivat, täytyi heidän maksaa oikein nylkyrihinnat, ja omia tavaroitaan
ei heillä ollut lupa kuljettaa niille markkinoille, missä olisivat
saaneet niistä parhaan maksun.
Siksipä olikin sissilaivan ilmestyminen Charlestonin satamaan hyvin
tervetullut näky. Sellainen oli yleensä täynnä ryöstötavaraa, jota
kapteeni voi myydä säällisiin hintoihin, ja miehillä oli taskuissa
runsaasti Espanjan kultaa, jota he eivät kitsastelleet vaihtaa
väkijuomiin ja muihin merikarhulle tarpeellisiin tavaroihin, joiden
hintoja kaupungin kauppiaat voivat huoleti koroittaa mieltänsä myöten.
Tämä ystävällinen kaupankäynti sissien ja Karolinan siirtolaisten
välillä paisui niin tuntuvaksi, että yhteen aikaan siellä tunnettiin
vain yksinomaan Espanjan kultakolikolta, joita sissit olivat laskeneet
liikkeeseen.
Mutta sissi oli harvoin siksi hienotunteinen, että ymmärsi jättää
ystävänsä rauhaan, kun asiat oli toimitettu; ja useinpa sattui,
että he, tyytymättä ryöstämään sellaisia laivoja, joita heidän
kauppatuttavansa Charlestonissa olivat tottuneet pitämään muukalaisina,
purjehtivatkin julkeasti rannikkoa pitkin etsien saalista laivan
lipusta välittämättä. Ja kun sissilaiva, jonka kapteeni ja suurin osa
miehistöäkin oli englantilaisia, tapasivat Englannin lippua kantavan
ison kauppalaivan, oli sellainen sille aivan yhtä makea pala kuin jos
se olisi ollut espanjalainen, ranskalainen tai hollantilainen; ja jos
miehistö oli kyllin häpeämätön yrittääkseen vastarintaa, sai se seurata
laivansa mukana merenpohjaan.