tuosta odottamattomasta tuhosta, että käänsi laivansa karille, ja
senkin miehet pyrkivät uiden maihin minkä kerkesivät. Kolmannen laivan
kimppuun kävivät sissit urhoollisesti ja valtasivat sen tuota pikaa;
ja kun se oli paljon isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, nousi
Morgan siihen. Tätä menoa jatkui, ja pian oli tilanne aivan muuttunut.
Espanjalaisilla ei ollut enää yhtään alusta hallussaan, ja Morgan
komensi uljasta laivastoa ja voitonriemusta hullaantunutta miehistöä.
Voitto on yhtä tärkeä asia sisseille kuin mille muille ahdingossa
olleille ihmisille tahansa, mutta harvatpa lienevät pilanneet voittonsa
ihanuutta niin kurjalla ahneudella kuin Morgan ja hänen miehensä.
Päiväkaudet he etsivät saalista valtaamistaan ja upottamistaan
espanjalaisista aluksista. Jälkimmäiset olivat kyllä uponneet, mutta
jotenkin matalassa salmessa niiden korkeat peräkeulat kohosivat
vesirajan yläpuolelle, ja niissä juuri säilytettiin laivain rahavarat
ja tärkeimmät tavarat ynnä upseerien kalleudet. Tässä työssä
aherrettiin hiki hatussa, vaikkei vielä ollut edes tietoa, miten päästä
linnoituksen ohi ja saada saalis korjuun.
Kun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika
kääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella.
Poloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti,
lähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että
hän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä,
Don Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut,
että kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa
rosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli
parempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa;
ja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa
ulospääsynsä.
Mutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi
tarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta.
Saaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että
niiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat
sitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään
kaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin
tarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan
tullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja
arvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin
jako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä
huolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä
turvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli
hänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea
kysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa
sissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen
ruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista
käsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli
taas pakko turvautua sotajuoneen.
Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa
jonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas,
etteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten
hän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen
senpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat
maihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle,
vaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa
huomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin
miehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan
täysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että
linnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko
väkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin.
Espanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti
kiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman
osan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille
tuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä
rynnäkköön siltä taholta.
Kun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat
sissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin
vakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä,
ja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa,
vaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos
linnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli
ottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi
siitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti
menemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja
niiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.
Mutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä
tuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen
toisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti
lipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten
kurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin
purjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle
merelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi,
älyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle,
mutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät
kaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin
päästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain
haittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan
kymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen
nöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.
<tb>
Minkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat
toisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä
monien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät
saaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä
tovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä
yhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka
eivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli
lähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta
olivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta
tulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät
kovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään
runsaasta saaliistaan.
Bukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä
tähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan
uutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa
sotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman
laivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä
armeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman
kaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti.
Hänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset
kuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon
laajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja
julmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.
Ennenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan
valloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli
hyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan
Chagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan
ja hävitettyään palasi saalista jakamaan.
Tällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys.
Melkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli
omavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet,
varsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen
vähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin
olevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli
itseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys
ja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies
rupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän
sen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain
uskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.
Kun jäljellejääneet sissit, joista tällä kertaa suurin osa oli
ranskalaisia, huomasivat päällikkönsä pujahtaneen heidän käsistään,
syntyi tavaton hälinä; ja jos he olisivat kyenneet heti lähtemään hänen
jälkeensä, olisivat he valmistaneet Morganille samanlaisen tulisen
saunan kuin minkä tämä niin usein oli kuumentanut espanjalaisille.
Mutta Morgan oli pitänyt huolen, etteivät he päässeet hänen jäljilleen.
Heidän laivansa olivat hajallaan eivätkä lainkaan purjehduskunnossa,
ruoka- ja ampumavaroja oli heille jätetty vain tuiki vähän, ja siksi
täytyi heidän jättää kostonsa myöhempään kertaan.
Poloinen sissikirjailijamme Esquemeling, joka tälläkin kertaa oli
niiden mukana, jotka huonon onnen perivät, kuvaa kirjassaan surullisia
tunteitaan seuraavasti: "Kapteeni Morgan jätti meidät kaikki niin
surkeaan kurjuuteen, että elämämme loppuun asti käsitämme sen
palkinnoksi kaikesta entisestä pahuudestamme. Kunhan vain olisimme
siitä oppineet paremmin järjestämään vastaisen elämämme ja toimintamme."
Saavuttuaan aarteidensa kanssa turvallisesti Jamaikaan sai Morgan
aatteen palata Pyhään Katarinaan, varustaa saaren mahtavaksi
keskuslinnoitukseksi kaiken maailman merisisseille ja sitten huudattaa
itsensä heidän ylimmäksi päällikökseen ja kuninkaakseen. Mutta
ennenkun hän sai kaikki varustelunsa valmiiksi, tapahtui Jamaikan
hallintoasioissa kohtalokas muutos: Englannin kuningas oli vihdoinkin
suvainnut ottaa kuuleviin korviin Espanjan hallituksen äänekkäät
valitukset ja kutsunut siihenastisen kuvernöörin kotiin vastaamaan
siitä, että oli suosinut ystävällisen vallan siirtomaita havittelevia
merirosvoja, sekä lähettänyt sinne uuden hallitusmiehen, jolla
oli ankarat ohjeet hillitä kaikin tavoin sissien toimintaa niissä
maanäärissä.
Tämä oli kova kolaus Morganille, ja hän jätti kiireesti kaikki
tähänastiset varustelunsa uusia sissiyrityksiä varten. Mutta hän oli
liian viisas antautuakseen vain ilman muuta syytettyjen penkille, jolla
tiesi varman tuomion kohtaavan itseään. Meneteltyään mitä julmimmasti
espanjalaisia kohtaan suurimman osan ikäänsä ja petkutettuaan omia
tovereitaan aivan tunnottomasti, päätti hän sukkelasti luoda nahkansa
ja koettaa uudesta asiaintilasta pusertaa itselleen niin paljon hyötyä
kuin mahdollista.
Hän oli nyt rikas ja mahtava henkilö Jamaikassa, ja hänen onnistui
siihen määrään luikertaa uuden kuvernöörin suosioon, että kun tämä
terveyssyistä oli pakotettu pian palaamaan takaisin Englantiin, asetti
hän entisen suurrosvon sijaansa saaren ylimmäksi hallitusmieheksi eli
sijaiskuvernööriksi. Ja vielä paremminkin potkaisi onni Morgania:
Englannin kuningas Kaarlo II, joka oli kuullut paljon hänen mainiosta
sodankäyntikyvystään ja persoonallisesta urhoollisuudestaan, mutta
nähtävästi vähemmän veitikan ilkitöistä, suvaitsi koroittaa hänet
ritarinarvoon, ja siten tuli tuosta ihmispedosta muuan Englannin
aateliston kukkia nimellä Sir Henry Morgan. [Ritari (_Knight_)
on Englannin alin aatelisarvo, joka ei siirry perinnöllisenä
jälkeläisille. Sekä sen että seuraavan aatelisarvon,_Baronetin_,
haltijat käyttävät nimensä edessä aatelistunnusta _Sir_ (herra);
jälkimmäinen arvo on perinnöllinen. Suom. huom.]
Uudessa arvoasemassaan Morgan oli hyvin ankara entisiä tovereitaan
kohtaan, ja kun näistä joku vangittuna tuotiin hänen eteensä, oli hän
ahkera tuomitsemaan pakkotyötä ja hirttonuoraa rikoksista, joista hän
itse olisi ansainnut satakertaisen rangaistuksen.
Tähän aikaan Juhana Esquemeling jouduttihen kiireimmiten Europaan,
sillä hänellä oli kerrottavana maailmalle urhotöistä, joita kohtaan
hra sijaiskuvernöörillä ei saattanut olla vähintäkään ymmärtämystä ja
mielenkiintoa. Hän pääsi turvallisesti perille ja kirjoitti mainion
kirjansa; ja jollei hänellä olisi ollut niin hyvää onnea, olisivat
aikalaiset ja jälkimaailma jääneet tietämättömyyteen paljosta, mitä
tuo Walesin rauhallisilla viheriöillä kunnailla kasvanut poikanen oli
toimittanut uuden maailman vesillä ja manterilla.
Mutta sijaiskuvernöörinäkin ollessaan Morgania epäiltiin osallisuudesta
moniin sissiyrityksiin, samanaikaisesti kuin hän verisesti rankaisi
toisia, ja Kaarlo II:sen kuoltua hänet kuljetettiin Englantiin
vastaamaan hallitustoimestaan ja viskattiin vankeuteen. Miten hänen
sitten lopulta kävi, sitä emme tiedä. Sir Henry Morganin historia on
yhdellä kertaa pimein ja loistavin lehti merisisseyden aikakirjoissa.
XX luku.
KERTOMUS YLEVÄMIELISESTÄ SISSISTÄ.
Jutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä
konnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on
virkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja
senvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka
kyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti
erinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman
vertaistensa joukossa.
Varhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka
pahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan
kuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei
ollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön,
ja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä
valmistusta ei tarvittu.
Tarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti
vihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet
ihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat
sellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää
itseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.
Se ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan,
oli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli
kovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri
ei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan.
Hänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja
karkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja
hänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa
urhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken
ihmiskunnon.
Mutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija;
ja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa
kuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän
ollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä
aatteita rahain hankkimiseen.
Ja vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan
ja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten
ihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen
arvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi
noihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä.
Kuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet
lainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr.
de Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua
herättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan
aarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas
kunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa
tulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan
tyyliin hän päätti kuvata sen itse.
Kun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi,
että sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin
jos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa
de Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä
kirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta
vaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin
ne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia.
Sillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de
Lussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon
viehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen
poropeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.
Mr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys.
Hän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja
hakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa
kirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin
poikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä
monesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä
mantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja
menot.
Hänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin
rappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin
että hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen
kaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen
merisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka
säälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen
uskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa
kaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa
kiitosjumalanpalvelus ja laulaa _Te deum_. Vasta kun velvollisuudet
taivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin
velvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri
kaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.
Apaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty
kokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja
tyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan
koko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että
tavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä
pulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia
oli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle
sokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset
ymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.
Mutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan
asiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja
tuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan
paljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja
toivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo
lunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes
heidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät
lunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin
kehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että
olivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.
Ryöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen
sissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti
loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei
arvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen
pettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa
kuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut
pikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.
Heti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi
työkseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat
alttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit,
kynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat.
Sellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen
häväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti,
eikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen.
Valloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja,
kielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan
kelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään
hänen hurskaasta menettelystään.
Mutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He
tahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin
kuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos
hän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa
pelkästään ranskalaisia.
Toinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja
ikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän
huomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein
käsitys kuuluisan "rannikon ritariston" tavoista. Paljon enemmän
kuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä
kamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin
kun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan
ritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania.
Ollen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita
yksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen
miehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä
joutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan
syömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.
Eräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta
säilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten
kanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle,
kun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla
nielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan
ranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt
mitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan
tiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että
hän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei
mies jaksaisi odottaa, kunnes... Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei
voinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.
"Mitä hullua!" huudahti ylevämielinen bukanieri. "Luuletteko te, että
minä aion ahmaista teidät kadulla?" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan
voinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota
jatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.
Sankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti
kahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja
toiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka
hän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin
säilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.
On hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina
luonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista
oli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt
helposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen
kintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati
korkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä
ja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat
päälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen
oma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi
paremmin pitää puolensa.