sodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen
hurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen
että avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä
he saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä
lähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia.
Sitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien
tarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat
nälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät
ilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että
korjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin
kun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty
kaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa
pakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin
orjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki
poltettaisiin poroksi.
Kaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien
kaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan,
joilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei
ollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja
kalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta,
riensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat
kantaa muassaan.
Ennenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan
neekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille
läheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä
pitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän
oli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet
luettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti
kaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan
nautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa
hänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään
kaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit
viimein tiehensä.
Morgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen
sinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta
jako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin
250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat
monetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen
maksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja
tähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä,
että heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.
Toinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa.
Miehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen
poloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat
sissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja
nauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut
erittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen
löysi sen ja anasti itselleen.
Vanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita
pahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä
kerrotaan, kuinka muuan
Taffy oli Walesista
ja aika suuri varas,
huonomp' ei sille kelvannut
kuin ydinluista paras.
Kuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli
Walesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään
oli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati
englantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta
jälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa
kimppuun ja iski häneltä kallon halki.
Nyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina
kapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen
rautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden
tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää
tyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin
rikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa
tahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui
irti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata
Jamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja
olisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.
XVII luku.
KUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.
Kun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä
englantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi
kuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan
määränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki
mannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli
espanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin
vähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille
puheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia
mieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli
heidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä
vähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa
olemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti
varmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he
lupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.
Porto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki
oli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri
linnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä
valtaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen
päivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet
vangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen
kuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit
sotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka
näkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä
päävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli
jo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään
toivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin
varustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä
ryntääjäin niskaan.
Vihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään
rynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien
harjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille
rinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja
vastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja
notkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta
oli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa
kuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin
mielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki-
ja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt
tarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei
espanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja
katolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.
Mutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat
poloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit
ja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki
säästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa
käskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain
sissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain;
mutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä
sittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen
kävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka
kädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta
sotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai
sissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti
olevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti
surma-asetta.
Kun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen
toinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea
mahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen
uhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt
ihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki
poltettaisiin poroksi.
Ennenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon
tapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä
kertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi,
että espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja
asetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että
tulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla
perehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan,
että sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla
oli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto
Bellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä
aseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien
tavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo
pyytäen tätä lähettämään hänelle "muutamia vähäisiä näytteitä niistä
aseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin".
Sissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti
tämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä
"vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla
Porto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan",
jonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.
Tätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin
ja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin
kultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua
tulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen
käymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.
Morgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen
myöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu,
nousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta
saatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan
ja joka mies sai runsaan osuuden.
Kapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui
melkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa
ja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo
Haitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu
englantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta
Englannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon.
Sen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin
alus koko laivueessa.
Paitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille
ranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään
komentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä
englantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.
Vaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä
halpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille
heidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella
merellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän
tarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui
olemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa
saamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan,
jota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.
Se juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan
kapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla
syömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun;
mutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä
ruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille
tehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan
tyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän
itse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.
Päivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan.
Sissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla
pistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä
ilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla —
tulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan
englantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit
lensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja
hänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana
ruutisäiliöstä.
Tämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta
Morgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen
ranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä
kaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa
hän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan.
Sen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset
englantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan
pitkäaikaiseen vankeuteen.
Tuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja
nunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina
kuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja
hänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä,
vaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.
XVII luku.
SISSIT JÄLKIAPAJAA KOKEMASSA.
Morganin matkanmääränä tällä kertaa oli Bahamasaaristoon kuuluva
Savona-saari, jonka lähettyvillä odotettiin suuren ja rikkaalla
lastilla varustetun espanjalaisen laivaston kulkevan. Mutta avoimella
merellä tapasivat hänet ankarat vastatuulet, jotka aiheuttivat
pitkällistä viivytystä kauan, ja muutenkin hän poikkesi usein maihin
ryöstelemään, surmaamaan ja polttamaan, niin että kun hän viimein
saapui Savonaan, ei hän löytänyt puoliakaan laivoistaan ja miehistään
kokoutuneiksi. Niin vähillä voimilla hän ei uskaltanut käydä vahvan
espanjalaisen laivaston kimppuun, ja siksipä hän oli kiitollinen, kun
muuan oivallinen ranskalainen sissi tarjoutui hänelle neuvonantajaksi.
Tämä mies oli ollut L'Olonais'nkin kumppanina kaksi vuotta sitten,
kun tuo julmuri oli hävittänyt Maracaibon ja Gibraltarin kaupungit
Karaibin meren eteläosassa: hän oli silloin hyvin perehtynyt noiden
kaupunkien linnoituksiin ja puolustusvehkeisiin ja ehdotti nyt
Morganille, että niiden kimppuun oli helppo ja hyötyisä hyökätä.
Varmaa oli, ettei niiden puolustusneuvoja oltu vielä ennätetty korjata
ja etteivät ne siis tarjonneet hyökkääjälle niin väkevää vastarintaa
kuin aivan koskemattomat kaupungit; ja yhtä epäilemätöntä oli toiselta
puolen, että niiden asukkaat olivat jo ennättäneet koota siksi paljon
omaisuutta, että jälkiapajaa kannatti käydä kokemassa.
Niinpä lähti villi veijarijoukko purjehtimaan kohti Maracaibo-järveä,
jonka suussa sijaitsi samanniminen kaupunki ja eteläpäässä Gibraltar.
Tultuaan tarpeeksi lähelle edellisen ulkolinnoituksia he ankkuroivat
laivansa vahtitornista näkymättömiin ja sousivat veneillä erään
linnakkeen kimppuun. Siellä Morganin kunniakas sissiura oli vähällä
saada äkkinäisen lopun. Espanjalaiset olivatkin äkänneet sissien tulon,
ja juuri tästä linnakkeesta kaupunkilaiset tekivät ison rotanloukun,
johon aikoivat houkutella Morganin miehineen varman tuhon omiksi. Joka
sorkka linnakkeesta oli kiirehtänyt kaupunkiin, portit olivat avoinna
ja ruutimakasiiniin oli sovitettu hitaasti palava sytytyslanka, jonka
viimeinen pakoon pyrkivä espanjalainen viritti tuleen.
Mutta vanhin ja viisainkin rotta olisi käynyt helpommin loukkuun kuin
tuo älykäs sissipäällikkö. Tavatessaan portit avoimina ja linnoituksen
tyhjänä väestä hän epäili kohta jotakin koiranjuonta, ja katsellen
ympärilleen hän huomasi savuavan sytykkeen. Heti paikalla hän astui sen
päälle ja sammutti valkean. Jos hän olisi viivytellyt jonkun minuutin
kauemmin, olisi hän miehineen lentänyt muurikivien mukana yläilmoihin.
Nyt soutivat sissit kaupunkiin ja valloittivat sen miekaniskutta.
Kun kaupunkilaiset näkivät juonensa epäonnistuneen, vetäytyivät he
miehissä etäälle ympäristöön. Voitonriemuiset sissit hajautuivat ympäri
autioksi jätettyä kaupunkia etsimään saalista ja asukkaita. Jota vain
huvitti, se valitsi tyhjän talon asunnokseen, ja kirkosta tehtiin
yleinen kokouspaikka, jossa mässättiin koko yö, kunnes aamun koittaessa
lähdettiin tavoittamaan pakolaisia.
Kolmisen viikkoa Morgan ja hänen miehensä pitivät oikeata paholaisen
menoa Maracaibossa. Heidän siellä harjoittamansa julmuudet vetivät
vertoja L'Olonais'n samassa paikassa kaksi vuotta aikaisemmin tekemille
urhotöille. Saatuaan kyllänsä he lähtivät sitten järveä pitkin
vierailemaan Gibraltarissakin.
Siellä uudistui vallan sama juttu. Taaskin oli sanoma ihmispetojen
tulosta jouduttanut asukkaat pakenemaan tiehensä. Koko kaupunkiin oli
jäänyt vain yksi olento, vähäjärkinen raukka, joka ei ollut ymmärtänyt
mennä muiden mukana. Tätä poloista kidutettiin tunnustamaan aarteidensa
kätköpaikka, ja kun hän oli vienyt pyövelinsä sinne, löydettiin jokunen
saviastia ja kuparikolikko, jota enempää ei moinen olento voinut
omistaakaan. Kostoksi pettyneet rosvot rääkkäsivät hänet julmalla
tavalla kuoliaaksi.
Viisi viikkoa olivat Gibraltarin lähiseudut vuorostaan katalain
kauhujen näyttämönä. Sissit panivat toimeen mitä hurjimpia ja
uhkarohkeimpia ajometsästyksiä löytääkseen asukasparkoja, jotka olivat
hajonneet ympäröiville saarille ja vuorille. Vaikka rosvot saivat
kokoon joltisestikin saalista, kohtasi heitäkin monet onnettomuudet.
Moniaat hukkuivat tulvista paisuneisiin virtoihin, ja toiset menettivät
myrskyissä ja sateissa hyvän joukon kantamuksiaan.
Vihdoin päättyi ryöstäminen tavalliseen pakkoveroja polttouhkaukseen,
jonka jälkeen Morgan arveli ajan olevan täpärän poislähtöön, sillä jos
espanjalaiset ennättäisivät koota tarpeeksi voimia Maracaibo-järven
suulle, voisi hän jäädä satimeen. Vero osaksi maksettiin, osaksi
luvattiin suorittaa myöhemmin, jonka jälkeen sissit nousivat
laivoihinsa ja lähtivät purjehtimaan pois, vieden mukanaan moniaita
arvokkaita panttivankeja lopun pakkoveron vastineeksi.
Maracaibon kaupungin luo tultua Morgan huomasi sen vielä autioksi,
mutta näki myöskin pelkäämänsä satimen viritetyksi, josta ei näyttänyt
voivan päästä pakoon keinolla millään. Lähitienoon espanjalaisille
sotavoimille oli lähetetty sana Maracaibon valloituksesta ja ryöstöstä,
ja kolmisensataa espanjalaista sotalaivaa kellui järveä samannimiseen
merenlahdelmaan yhdistävässä leveässä salmessa. Ja mikä vielä pahempi,
se merilinnoitus salmen suussa, jonka sissit tullessaan olivat
tavanneet aivan autiona, oli nyt vankasti miehitetty ja varustettu
monilla isoilla tykeillä, niin että ainakin tämän kerran elämässään
rosvot olivat joutua suunniltaan pelästyksestä. Heidän pienet laivansa
eivät kestäisi ottelussa espanjalaisia sotalaivoja vastaan; ja eivätkä
he missään tapauksessa hengissä pääsisi pujahtamaan satamaa vartioivan
linnoituksen tykkien ohitse.
Mutta näin kaameassa tilanteessa heidän uljas päällikkönsä näytti,
mikä hän oikein oli miehiään. Ryhtymättäkään kerjäämään armoa
espanjalaisilta hän lähetti heidän amiraalilleen kirjeen, jossa uhkasi
polttaa poroksi jok'ainoan talon Maracaibossa, jollei saisi laivoilleen
vapaata pääsyä merelle. Tähän julkeaan vaatimukseen amiraali vastasi
pitemmällä kirjeellä, jossa ilmoitti Morganille rupeavansa pommittamaan
tämän laivoja, jos hän yrittäisi lähteä järveltä, ja tarpeen tullessa
seurata niitä avoimelle merelle, niin ettei niistä lastuakaan jäisi
jäljelle. Mutta suuressa sydämenhyvyydessään hän lupasi kumminkin
sisseille vapaan pääsyn, jos nämä luovuttaisivat hallustaan kaiken
saaliinsa, vankinsa ja orjansa. Jos he kieltäytyivät suostumasta tähän
ehtoon, laskisi hän salmeen veneitä, jotka olisivat täynnä sotamiehiä,
ja antaisi jok'ainoan sissin sortua miekanterään.
Vastaanotettuaan tämän kirjeen kutsui Morgan miehensä kokoon kaupungin
torille, luki heille espanjalaisten uhkavaatimuksen ja kysyi, mitä he
mielivät tehdä. Kuullessaan, että heidän oli pakko luopua saaliistaan,
vannoivat hurjimukset yksimielisesti tahtovansa ennen joutua joka
mies perikatoon kuin menetellä noin miehuuttomasti. Siispä päätettiin
raivata tie ulos satimesta tahi jäädä paikoilleen elävänä tai kuolleena.
XIX luku.
MORGAN TIUKALLA. — HÄNEN LOPULLINEN MAHTINSA JA KUNNIANSA.
Tänä tuimana hetkenä esiytyi oikean neuvon antaja. Se oli muuan
kekseliäs sissi, joka ehdotti Morganille, että laadittaisiin
polttolaiva eräästä pienenpuoleisesta, järven eteläpäässä anastetusta
aluksesta. Mutta espanjalaisten epäluulojen välttämiseksi olisi
se taklattava tavalliseksi sissilaivaksi, jotta vihollinen ilolla
päästäisi sen lähelle itseään saadakseen iskeä sen kimppuun.
Morgan oli ylen ihastunut etevästä tuumasta, ja polttolaiva
varustettiin aika joutua kuntoon. Kaupungista kerättiin kaikki pihka,
terva ja tulikivi mitä löydettiin, vietiin alukseen ja sullottiin
yhteen muiden helposti palavain aineiden kanssa. Kannelle asetettiin
pystyyn puupölkkyjä, joilla oli hatut ja kauhtanat päällä kuin miehillä
ainakin sekä tapparat ja tuliaseet kupeella. Kylkiin puhkaistiin
ampumareikiä ja niistä työnnettiin uhkaamaan toisia mustaksi siveltyjä
pölkkyjä mukamas kanuuniksi. Siten tuosta rauhallisesta kauppapurresta,
joka nyt oli tulenarka kuin kuiva kuusenkäpy, saatiin jotenkin
pelättävältä näyttävä merirosvoalus. Muukin laivasto pantiin kuntoon,
aarteet ja vangit tungettiin niihin ja koko laivue lähti hitaasti
painumaan espanjalaisia kohden, polttolaiva etunenässä.
Nähdessään mokoman mitättömän laivaston lähenevän päätti espanjalainen
amiraali upottaa sen pohjaan; ja kun johtava alus näytti pyrkivän
suoraan hänen päällikkölaivaansa päin ikäänkuin iskeäkseen siihen
kiinni, antoi hän ampumatta sen lähetä. Harvat polttolaivan
kannella olevat sissit iskivät joutuisasti entrauskeksinsä kiinni
amiraalilaivaan, sytyttivät polttoaineet palamaan sekä hyppäsivät
sitten mereen uiden henkensä edestä lähintä omaa laivaansa kohti,
ennenkun espanjalaiset pääsivät edes käsitykseen mitä oli tekeillä.
Polttolaiva oli kohta ilmitulessa, liekit nieleskelivät isoa laivaa, ja
tämän miehillä oli työ ennättää uimasille, ennenkun se vajosi.