kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit
pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin
juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä
niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa
olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka
juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä
pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain
kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta,
että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja
kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle.
Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala
pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja
pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.
Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan
kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais
miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon
omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti
omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee
ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin
onnistunut.
XV luku.
KOSTO KOHTAA.
Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa
kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja
teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä
ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista.
Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa
niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon
kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista;
ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he
vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla
onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi
voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta
mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu
läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään
lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi
hakijoille.
Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä
julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä
nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta
syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät
vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre
olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse
syötävää.
Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat
L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei
kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa
vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville
espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän
kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä
kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin
tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista
summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa
suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät
kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa
espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo
sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais
komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen
parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva
kaunis kirkko paloivat poroksi.
Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan
kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat
tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus
määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa,
raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein
hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.
Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli
Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä
kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero;
ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei
sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin
kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat
lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta,
ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät
niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin.
Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi
kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa.
Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi
helpotukseksi tiehensä.
Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen
päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin
edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis
vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti
ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä
rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan
laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle
merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi
rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.
Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi
muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui
ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista
varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään
oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on,
että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä
itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään
mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.
Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin
"kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin
3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500
markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa
tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja
toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta
jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden
kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan
jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.
Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi
suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä
ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä,
ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin
kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli
kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun,
lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan.
Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät
olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet
myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen
hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä
kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan
yhtä pian kuin se oli hankittukin.
Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä
uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt
oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan,
jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä.
Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui
hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.
Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen
kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä
kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet
säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan
rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat
ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua.
Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa
pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja
hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan
sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän
rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi;
L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta,
joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen
raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen
sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan,
väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä
estämään hurjimusten voittokulkua.
Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota
suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää
sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua,
jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen
kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja
pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi
kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään
he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo
kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin
poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä
kaupungista oli viety.
Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut
suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja
väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta
siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu.
Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi
ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet
itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti
kasvavan ruohon sisäsäikeistä.
Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia
odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista.
Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen,
mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.
Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta
silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet
tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi
toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä
oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat
alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää
kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat
ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat
lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain
veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän
muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin
Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä
riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja
purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen
rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin
karille.
Huomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat
sissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se
oli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät
voineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua.
Työhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä
oikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun
siitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä
pyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa
viikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista
vehnäjauhoista.
L'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän
kuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin
sen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi
siis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä
saarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois.
L’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren
Nikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt
parvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän
kuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt
luullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin
hietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen
olisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan
kääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.
Oman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin
kolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä
korjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan
temmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt
olivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja,
ruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä,
joita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä
intiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä "bravos" eli
villit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet
antautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä
oli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin
orjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja
tämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla
rannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään
toisia heidänrotuisiaan kohtaan.
Sissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa
juuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka
vastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat
ottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja
säälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja
L'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet
elävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin
kaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat
he luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen
hyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.
XVI luku.
SISSI-RUHTINAS.
Jonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa
muutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni
vuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään
olisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä
ja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin
merisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.
Pojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän
suurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä
oli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi
kotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet
muutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut
rahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä
tapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle,
joka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin
värvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan
tultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.
Barbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle
tupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai
arvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen
isänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan,
jossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja
riippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.
Täällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta
käytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä
metsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan
hän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä
bukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä
toveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.
Kolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta
kylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin
että hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen
valtainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi
myöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän
hän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman
laivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea
espanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus
ollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat
englantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni
Morganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti
toimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.
Eräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin
nimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen
mannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista
lupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta
käsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten
sissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset
kaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa,
joiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o.
yksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.
Mansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin
erityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää
retkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.
Laivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla,
jonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka-
ja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja
hyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin
kivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään
tavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä
bukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli
ja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa.
Tässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että
vangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen
persoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.
Sissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä
P. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit
päälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon.
Sinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen
runsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.
On luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli
luoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen
varsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi
toteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi
nykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat
olleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.
Järjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle
hyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka
ei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli
kuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen
joukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän
sodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut
ainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista
harkitsemiskykyä.
He palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen
sinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen "Simo-herran" johdolla, ja
purjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä
omistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli
viljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän
voi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.
Tästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia
apulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat
melkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat
Simo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän
nieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.
Tähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä
Länsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista
laivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina
matkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli
tehtävä.
Joku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban
pääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja,
munkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä
lunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin
valloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja
vastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä
tehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi
hyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi
pääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa,
ettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan
tällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit
tulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun
täynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.
Kun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan
satamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia
kohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin
salakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista
vangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin,
ja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun
kaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten
varoitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän
marssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi
tulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen.
Sen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja
tullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin
varjelluksi.
Kun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen
vihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina
välttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi
jäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski
hän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana
oli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman
kaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin
kentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.