ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman
arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset
olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä
heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat
tämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston
kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena
kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin,
riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin
kiitosjumalanpalveluksia.
Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja
neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla
bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa
ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta
L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä
synnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden
orjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä
tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa
äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille
vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan.
Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta
hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi
aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä
sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren,
ja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja
ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet —
oli bukanierien pääkortteeri, "kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden
tyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu".
XIII luku.
KUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.
Tortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä entisissä
tovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa Campeachyn
verilöylyssä.
Hän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen taivuttelukyvyn
avulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen alus, jonka hän
miehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja hirtehisiä, mikä
milloinkaan on laivan kantta polkenut.
Perehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän nyt
lähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa muuatta
Kuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti nimeltä De
los Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän saaliin. Siellä
asui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita, joiden omituinen
lastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri sen paikan edustalla
oli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat päässeet lähelle rantaa,
vaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja purjeveneillä
niihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan satamaan, luovi
hän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi anastaa muutamilta
kalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä kaupunkia. Mutta
kalastajat tunsivatkin hänen aluksensa rosvolaivaksi, jopa eräät,
jotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n, tunsivat hänet itsensäkin
sen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa kaupunkiin ilmoittamaan
uhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin heti sana saaren
kenraalikuvernöörille Havanaan, että julma merirosvo L’Olonais oleskeli
laivallaan lähellä siirtolaa, jonka kimppuun hän epäilemättä aikoi
käydä.
Saatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin vaikea
uskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava tieto
L’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo pitäneet
riemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian vitsaus
sittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän kimppuun
hänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä paljon
ihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän päätti
ottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja miehitetyn
laivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin, kieltäen sen
kapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt maan päältä koko
rosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä ihmiskunnan iljetys oli
tuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä tuomittavaksi. Käskyjensä
pikaista toimeenpanoa varten pani kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen
neekeripyövelin, jonka oli määrä hirttää rosvot.
Espanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen tulosta
tietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan valloittamiseksi.
Hän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa intiaanikanoottia, joilla hänen
miestensä oli määrä soutaa rantaan. Mutta nyt muuttui tilanne ja sen
myötä hänen suunnitelmansakin. Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan
kahdella soutuveneellä vallata suojattoman pikku siirtokunnan
yht'äkkiä näkeekin sen turvaksi tulevan ison sotalaivan tykkeineen
ja muskettisotureineen, olisi kiiruimmiten koettanut niin pian kuin
suinkin etäytyä koko Kuban rannikolta. Mutta senaikuiset sissit
tuntuivat hyvin vähän välittävän olosuhteiden äkillisistä muutoksista.
Heistä oli vallan samantekevää, oliko vihollinen, jonka kimppuun oli
käytävä, voimiltaan heitä heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella,
niin tapeltiin!
Luonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa kaupunkiin
ryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta päämääräänsä ei hän
silti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen sotalaiva asettui hänen
ja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen tieltään, jos suinkin kävi
päinsä.
Tällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän tarvitsi
isompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään. Senvuoksi hän
otatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja panetti ne
molempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua hän antoi
veneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi ankkurissa
vähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti kello kahden aikaan
aamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän pimeästä, luuli hän niitä
rannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti ne huudollaan ja tiedusti,
tiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä väijyvästä sissilaivasta.
L’Olonais arvasi, että hänen ja hänen miestensä vieras puheenparsi
ilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän käski erään vangitsemansa kalastajan
vastata, etteivät he olleet nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin
ollut tienoilla, olivat ne arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan
espanjalaisen sotalaivan saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien
mennä tiehensä; mutta niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi
laivan kapteeni olisi sen otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.
Ne soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä, kunnes
vihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti ryntäämään sen
kimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun vahti ennätti herätä
hölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo kannella, pelätty
L’Olonais etummaisena.
Tällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun
miehistö yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista
eikä pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat
etukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta
kaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin
tulinen luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai
akkunaaukosta, kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta
halkaistakseen sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit
ryntäsivät esiin kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat
merimiehet rohkenivat rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit
puolestaan tiesivät joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia
pääsisi liiemmaksi purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen
miehen voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että
jok'ainoa espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut
surmaansa tai tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään
kannen alle, jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.
Korskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa aluksen
kannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän tässäkin
tilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen karvaisen
ja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja terävää
miekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta vangit yksitellen
hänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille opetuksen, etteivät
vast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa, ja veritekoihin
vanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti jakaa tätä opetusta.
Heti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n
eteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui,
kunnes teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen.
Viimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan
kenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten lähettämä
pyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi surkeasti
ja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi pusertaa esiin
uutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista kenraalikuvernöörin
aikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva neekeri lopetti kertomuksensa
vakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta halustaan, vaan isäntänsä
käskystä hirttämään sissiparven sen päällikköä lukuunottamatta, niin
nauroi julmuri ääneensä ja iski pään poikki häneltäkin ja ruumis muiden
uhrien mukana nakattiin mereen.
Nyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista
paitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen.
Sissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja
laati Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin:
"Tästä lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on
hyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla
kuin ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen
huomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni."
Kun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän
ja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista
ylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä
kirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja
virkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään
puolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon
kirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä
langettuaan.
Mutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen
kuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti he
olivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien
puolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua
ammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta
kuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia,
rauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän
johdosta lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että
hänen kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin
siirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän
vahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he
pyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa,
jollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia
kuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.
Kun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin,
että tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi
yleisen turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan
yleiskostohankkeistaan.
L'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka ei
ollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta hänen
pieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut surmansa tahi
pahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan laivaa; ja lisäksi
hän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin vähän ruokavaroja,
sillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu kyseessä olevan
vain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli samalla älykäs
järkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen kykenisi
mihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen vähän
lisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen muutamissa
muissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti laivansa Tortugaan.
XIV luku.
LAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.
L'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat
sissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan sankarin
ainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa espanjalaista
sotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä hallitsijaa
raudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla kädellään iskenyt
pään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta. Nekin, jotka eivät
ennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa, yhtyivät nyt yleiseen
ylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei vielä ollut ilmautunut
merirosvouden historiassa.
Eipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä
teurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison
retkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia
Uudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten
bukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon
oikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli
toimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon
toimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn
merikuninkaan johdolla.
Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä
oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa
osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä
oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco,
joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan
korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla
sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta
retkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä
vanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin
suuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä
pääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla
maavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n
mieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu
sekä Amerikassa että Europassa.
Kun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet
ja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä
anastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja
vihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa
ja ryöstää puti puhtaaksi.
Maracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin
sisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja
merikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka
asuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa
olevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan
vetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä
voinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin
asianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli
vahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella
korkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät,
lähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi
oli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä
varustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain
säännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa
kavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.
L'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen
tulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin
heikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön
välillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei
välittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan
ohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä
kaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä
sissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle
saarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa.
Varusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta
hyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen
tunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään
ryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan
salmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.
Täten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen
varusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski
niillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi
sisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.
Kuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli
menetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt
he olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien
ainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki
kynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan
kalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan
kuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja
eivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden
muodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien
hahmossa.
Heti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin,
antautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän
ravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin
kellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta
seuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja
miesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia
käsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta
vaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin
takaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa
eikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä
siitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan
kulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä,
naisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat
aarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei
maallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti
silpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin
edessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.
Kaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi
kirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta
puhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos
laihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis
niin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle
saadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.
Maracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri
hävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen
siirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat.
Mutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja
odottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet
sinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia
lähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin
kykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen
oli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja
oli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista.
Tapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan
kuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän
kokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän
ymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti
samalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he
nyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti
pian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä
yrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa
uhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen
ajaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina
sissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne
ikinä hän heitä veisi.
Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju
muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät
sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman
hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista
ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka
ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan
kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja
kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto
oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä
rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät!
päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat
olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja
jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset.
Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat
niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin
pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa
vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit
ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke
ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla
johtajainsa käskyjä.
Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun
maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset
esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli
pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin
laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta
kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta,
sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen
sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne,
sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä
antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi
toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi
piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin
sotajuonta.