ei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset
kohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa
surmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc
väkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta
jos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän
surmauttanut heidät jo samana iltana.
Varusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen
varoittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi
Roc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta
arveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen
yrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset
keinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä
vahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti
voittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut
kainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä
viruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa
linnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven
auki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko.
Lannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei
heillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly
tullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän
voi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin
europpalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla
toivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi
antavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan
aivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä
vapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle,
joka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai
ranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata
kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä
toivoi pelastavansa nahkansa.
Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa
jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten,
kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä
hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän
vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä,
joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä —
tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä
harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta
— että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet
tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi
aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka
konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi
urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että
ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin
tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa
espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä
hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli
tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei
herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista
ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan
väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan
käteen.
Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän
koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun
tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin
puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas
halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.
Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että
sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja
hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia
aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto
valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri
mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa
ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista
suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto
saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli
saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui
olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri
otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin
pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin
pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin
mies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun
karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa
sylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja
olevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä
rosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä
taholta.
Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin
kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu
tavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja
kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä
lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi
kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.
Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He
lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen
ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä
Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren
toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet
ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt
elämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua
sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä
Roc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka
hämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut
tältä muka saamaansa kirjeeseen.
Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen
olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen
eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin
kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa
laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää;
intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja
matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä
ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan
päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista
puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka
siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että
jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi
hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä.
Joka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä
ja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.
Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt
Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa
vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo
päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen
ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan
ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja
verenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.
Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta,
vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa
kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan
ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor
(Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet
ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa
lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia.
Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan
pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas
sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä
enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella
vetäytymistä viisaan lepoon.
Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli
nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys
olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin
miehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin
vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän
heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja
sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se
kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö,
surmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin
herroiksi.
Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin
noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan
lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa
kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan
heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja
kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei
peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat
tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he
saivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin
merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin
kimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä
perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi
odottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen
raehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin
keihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa,
eikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri
joukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc,
häpäisi nimensä surkealla tavalla.
Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi
Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja
joka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi
osannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian
Roc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä,
jossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut
ruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon
voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan,
että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon
valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi
selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille
vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa
kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen
edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista
ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen
vastaisista urhotöistään.
XI luku.
TAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.
Epävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan
Espanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan, ottaneet
sen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka laatua,
joita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin
Espanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta
alkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki
olisi käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä
tuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia miehiä,
jotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka jatkuvasti
pitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta kaiken sen,
mitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta. Englannin, Ranskan
ja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään rauhassa Espanjan kanssa;
mutta samalla ne valitettavasti myöskin tyytyivät kaikessa rauhassa
katselemaan, miten niiden valtikan alta lähteneet merimiehet yhtyivät
nujertamaan Espanjan merenylistä kauppaa — tosin sangen yksipuolista
kauppaa, se täytyy myöntää.
Eikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden
hallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä.
Ne näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista
lähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa parastaan
näiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi. Sissit
olivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka espanjalaiset
kävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti niiden luku vain
lisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun espanjalainen kauppalaiva oli
vallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit ryydit viety Tortugaan tahi
Jamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien kesken, kasvoi innostus tuohon
tuotteliaaseen ammattiin yhä suuremmaksi rannikkoveljesten kesken
ja yhä laajemmalle ulottui sitä harjoittavien toiminta. Englannista
ja Ranskasta lähti yhä uusia nopeakulkuisia aluksia näille vesille,
tuoden mukanaan hyökkäys- ja puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä
periaatteilla ja koetellulla kansalaiskunnolla sitä kehnommin
varustettuja seikkailijoita; ja Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat
sotalaivat huomasivat piankin, että niitä vastassa toimi monessa
suhteessa sangen säännöllinen ja itsenäinen merivalta.
Bukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia
tahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista
voi vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja —
sen pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi
Espanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi
vain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille
merenkulkijoille.
Tajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti
Espanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua.
Kauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan
satamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin
yhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin
kuljetettu kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon
laivaan, joka oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin
varustettu kuin suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista
turhaan polttaisivat näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein
tästä menetelmästä olikin toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä
kokoutuivat ahdistamaan sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin
ja niin tulisella vimmalla, että onnistuivat saamaan sen käsiinsä,
jolloin heidän saaliinsa oli suurempi kuin he ennen olivat osanneet
uneksiakaan. Mutta tämä tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa
voivat espanjalaiset kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin
turvallisesti kotimaahan.
Toiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin sissien
sodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä ikävöimäänsä
keltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista huuhtomoista, käyvät
he niiden vuorien kimppuun, joista joet irroittavat kultamurusensa,
murskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja etsivät saalistaan itse
sen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit, nähdessään turhiksi
yrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin merenylisellä matkalla,
ryhtyivät nyt anastamaan sitä varastopaikoilta ennen laivoihin
lastaamista.
Tämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään yhteen
isolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka
kaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen
hyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja
siirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien
lastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein
kukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä.
Ne ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset julmuudet,
joita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta voiton
kaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun osaaottavain
joukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma olivat tietysti
paljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä sodankäynti tapahtui
verrattomasti suuremmissa mittasuhteissa. Sisseistä tuli uskaliaimpia
ja julmimpia valloittajia mitä historia tuntee. Heitä eivät sitoneet
mitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt eivätkä vakiutuneet
sodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä säästäneet niin mitään,
eivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka suhteessa aivan kuin
villipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin tapettuaan ja
suuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa lepäämään ja sulattamaan
ruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet lepäämäänkään; kerrallinen
syönti antoi heille vain uutta ruokahalua.
Oli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta
tuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin
espanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä
yhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua hyvin
järjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen kaupunkiin,
jolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.
Peräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla
kaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet
sateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää
toisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä
ammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne
verellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan
neitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä,
muodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin tahrattua
saalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että jos
sellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat
varat jaettavanaan.
XII luku.
TARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.
Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein
kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun
espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä
Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia
sissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten
sijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa
rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.
Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin
mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka,
kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina
oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia
raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja
omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia
myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia
sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville.
Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se,
että edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja
tyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia
isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei
monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli
täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan
mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian
vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on
astuskellut.
Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San
Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja
teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi
ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä
toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että
muuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen,
jolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n
sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten
bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia
kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin
päiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän
yhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa
kuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian
sellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten
laivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa
kävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai
merenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.
Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä
piirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja
personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja
joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin
puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä
ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana
ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi
hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän
ja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät
muutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka
lähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus
syntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle.
Rosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet
otettiin vangiksi.
Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos
hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän
piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja
tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin
että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin
alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa
rauhaan.
Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu
ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin
kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa
pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja
muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä
intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten
urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta
maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän
löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi
koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.