rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin
iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä
ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia
ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat
vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa
maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut
mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan
tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai
sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa,
jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki —
tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan _lensi_. Viidenkolmatta tai
kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut
jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi
käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina,
kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä
vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt
ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä
tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka
häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta,
olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista
tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta
oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt
aukealle rannikolle.
VIII luku.
KUINKA BARTOLOMEUS LEPÄSI VAIVOISTAAN.
Kaksi viikkoa kesti tuo Bartolomeuksen seikkailuista ja vaaroista rikas
pakomatka, ennenkun hän viimein saapui Golpho Tristen eli Surullisen
lahdelman pieneen kaupunkiin, jossa hän toivomansa mukaan tapasi eräitä
sissitovereita. Nyt kun vastukset oli voitettu ja sankarimme voi
juurien ja raakojen simpukkain asemesta ravita itseään kukkuraisilla
kelpo aterioilla ja venytellä väsyneitä jäseniään mukavassa vuoteessa,
olisi hänen luullut antautuvan pitkälliseen lepoon; mutta sepä ei
kuulunut tämän karkaistuneen sissin tapoihin. Sen sijaan että olisi
saapunut ystäväinsä pariin lopen väsyneenä ja raihnaisena, vaivojen
ja nälän uuvuttamana, tulikin hän tulisena ja tarmokkaana ja palaen
halusta päästä tekemään uusia urhotöitä niin pian kuin suinkin. Hän
kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut, mitkä ihmeelliset hyvän ja
kovan onnen potkaukset peräkkäin olivat seuranneet häntä; ja kuvattuaan
täten kaikki kokemansa seikkailut ja vaarat hämmästytti hän yksin noita
hurjanrohkeita ja karkaistuja sissiveikkojaan vaatimalla heitä panemaan
häntä varten kuntoon pienen, parillakymmenellä miehellä varustetun
aluksen, jolla hän pääsisi kostamaan espanjalaisille ja korjaamaan
vanhan maineensa.
Uhkarohkeat ja tavattomat teot kuuluivat merirosvojen ammattiin, ja
miettimisestä tuuman toimeenpanemiseen heillä yleensä kului varsin
lyhyt aika; ja niin sai Bartolomeus kun saikin haluamansa aluksen
miehistöineen, jolla hän heti lähti aavalle merelle. Viikon päivät
saalista etsiskeltyään sai hän näkyviinsä sen pienen satamakaupungin,
jossa hänen onnensa tähti tuonoin oli käynyt niin paksuun pilveen; ja
pysyen varovaisesti rannikon turvissa odotti hän pimeän tuloa, ennenkun
uskalsi laskea satamaan. Joltisenkin matkan päässä rannasta oli
ankkurissa sama iso espanjalainen laiva, jonka ruumassa hän oli ollut
vankina ja josta hänen oli ollut määrä joutua torille hirsipuuhun.
Laivan näkeminen täytti hänen mielensä hurjalla raivolla, jommoista
voivat tuntea vain merirosvot ja verikoirat.
Pienen aluksen hitaasti lähetessä rannikkoa pitkin isoa laivaa luulivat
jälkimmäisen miehet, että se oli jokunen rannikon kauppahaahti, koska
niin pienet purret vain ani harvoin saapuivat avoimelta mereltä
satamaan, ja päästivät sen luottavaisesti kupeelleen. Mutta heti kun
molemmat alukset sattuivat yhteen, kapusi Bartolomeus vihollislaivan
kylkeä ylös melkein yhtä sukkelasti kuin aikaisemmin oli saviruukut
kainalossa viskautunut sen kannelta alas; ja jok'ainoa hänen miehistään
seurasi häntä, jättäen purren oman onnensa nojaan.
Ei yksikään sielu isolla laivalla ollut osannut varustautua taisteluun.
Entinen vanha juttu uudistui: mikäpä vaara voi uhata oman maan
satamassa rauhallisena lepäävää laivaa? Sissit puolestaan hehkuivat
taisteluhalua, ja heitä johti mies, joka oli lujasti päättänyt vallata
vihollislaivan, uhraamatta edes ajatustakaan sille mahdollisuudelle,
että itse voi saada surmansa yrityksessä. Kamppauksesta tuli
pikemminkin verisauna kuin tavallinen käsikahakka; ja hyvinkään moni
vastustajista ei edes kyennyt saamaan selville mistä oikein oli
kysymys, ennenkun alus jo oli sissien vallassa.
Heti kun Bartolomeus oli herrana laivalla, käski hän katkaisemaan
ankkuriköyden ja nostamaan purjeet, sillä hän tahtoi päästä ulos
satamasta niin pian kuin suinkin. Taistelu, ei ilmeisesti ollut
herättänyt huomiota kaupungissa, mutta satamassa oli joukko muita
laivoja, joiden seuraa sissi mieluimmin tahtoi välttää. Niin pian kuin
sai komean saaliinsa purjehduskuntoon, antoi hän sen viilettää vinhaa
vauhtia väljemmille vesille.
Ja mainio saalis se olikin, paljon suurempi, paremmin varustettu
ja rikkaammasti lastattu kuin se laiva, joka häneltä edellisessä
seikkailussa oli takaisin valloitettu. Lastina siinä oli kallisarvoisia
kauppatavaroita, kuten yleensä kaikissa espanjalaisissa laivoissa
noihin aikoihin, joiden kova kohtalo oli joutua merirosvojen
käsiin. Jos uljaat sissimme olivat laulaneet hurjia sissilauluja ja
tyhjentäneet kuohuvia maljoja ensiksi valtaamansa espanjalaisen laivan
kajuutassa, niin olivat heidän laulunsa nyt vielä hurjempia ja maljansa
ylivuotavaisempia, sillä tämä saalis oli melkoista arvokkaampi.
Mutta ei edes sissilläkään ole aavistusta siitä, miten huomenissa
sattuu käymään. Bartolomeusta leikkikalunaan pitävä kohtalo
nostatti Pinos-saaren lähistöllä (Kuban länsikärjestä eteläänpäin)
meren mahtavasti kuohumaan, ja ärjypäät aallot paiskasivat
vallatun aarrelaivan ja sen riemuitsevan sissimiehistön julmille
rantakallioille. Alus särkyi palasiksi, lasti vyörähti syvyyteen ja
Bartolomeuksen ja hänen miestensä onnistui töin tuskin pelastua pieneen
veneeseen ja soutaa sillä pois noilta miesten syöjiltä sijoilta. Sinne
meni aaltojen alle kaikki äskeinen saalis, aseellinen mahti ja kuohuva
voitonriemu, jotka vielä vähäinen hetki sitten olivat täyttäneet
rohkeiden seikkailijain unelmat ja mielet.
Harvain ihmisten elämässä onni niin oikullisesti vaihteleekaan
kuin tuon Portugalin Bartolomeuksen. Mutta viimeksi kertomastamme
haaksirikosta lähtien se näyttää kääntyneen hänelle järjestään
vastaiseksi. Hänellä oli vielä monen monituisia seikkailuja senkin
jälkeen, mutta ne päättyivät hänelle alati nurjasti ja samalla siis
suotuisasti Espanjan aarrehaaksille; ja koko loppuelämänsä ajan hänellä
oli kovaonnisen merisissin maine. Hän oli niitä miehiä, joiden menestys
tuntuu tykkänään riippuvan heidän omista ponnistuksistaan. Hän kykeni
selviämään pahimmistakin pälkähistä, — espanjalaisten tykkitulesta,
mahtavasti varustetuista laivamiehistöistä, käsi- ja jalkaraudoista,
valtameren ja raivoisain virtain vaaroista — vaikkei osannutkaan uida
—, verikoirista, alligaattoreista, hirvittävistä metsänsokkeloista ja
kaameista rämeistä, joiden läpi ei mikään tavallinen kuolevainen olisi
voinut tunkeutua — kaikista niistä hän selvisi voitollisesti.
Mutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi
parhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa
ei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei
kumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi
olisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan
elämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan,
mutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo
pakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim.
kauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä
myynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin
kurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei
kuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.
IX luku.
SISSI-KIRJAILIJA.
Monenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut
niistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset,
mutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi
kuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä,
sillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten
merkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin
tuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli
säyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina
mielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään —
oikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.
Tämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään
hollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666,
ollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän
lähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä
vähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan
kirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli
harjoittamaan.
Siihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola
Tortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan
asuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista
aina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat
varustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia
kauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain
tarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat
halukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista
tavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet,
oivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein
hienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta
heillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin
kaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä
suinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut
senluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai
jollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin
sen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut,
jos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa
miesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä
hopealla.
Tämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu
ranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät
emämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia
lähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut
sekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he
kumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain
yritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten
ollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten
asiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja
palaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa
käteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja
varastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin
orjiksi enimmän maksaville!
Tällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan
käänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli
jäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi.
Hän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua;
ja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle
vapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä
hyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei
ollut penniäkään omaisuutta.
Vihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli
yhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi
hänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus
myydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä
saada kalua.
Uusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan
lääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli
palvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden,
jos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa.
Edullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut
orjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen,
ja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän
nyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä.
Mutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut
muuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää
itseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan.
Hän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei
ollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle;
ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan
pitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien "vapaaseen
veljeskuntaan".
Oudolta mahtoi musteen, kynän ja kyynäräkepin ritarista tuntua
yhtyminen veristen, partaniekkain merirosvojen joukkoon, mutta mikäpä
muukaan auttoi; elää piti, ja rosvous oli ainoa mahdollinen ammatti
ent. kauppakirjurillemme. Jostakin syystä — vaikka tuskinpa juuri hänen
persoonallisen uljuutensa ja uhkarohkeutensa takia — hänet otettiinkin
suosiollisesti vastaan Tortugan rannikkoveljesten toveruspiiriin.
Ehkäpä nämä pitivät hänestä hänen pehmeäluontoisuutensa tähden, joka
niin suuresti erotti hänet muusta joukosta. Kenenkään ei tarvinnut
pelätä häntä, ja yleensähän me ihmiset voimme sietää keskuudessamme
sellaista raukkaa, jonka rinnalla me tunnemme oman etevämmyytemme.
Mitä Esquemelingiin itseensä tulee, niin sai hän pian mitä korkeimman
käsityksen sissitovereistaan. Hän silmäsi heihin ylöspäin kuten ainakin
merkillisiin sankareihin; ja heistä tietysti tuntui perin kutkuttavalta
tavata niin kiitollinen ja harras kuulija, jolle kukin voi laajasti
kertoilla urhotöistään. Koko Länsi-Intiassa oli tuskin toista niin
älykästä ja tarkkaavaa kuulijaa kuin Juhana Esquemeling, ja jos hän
kuulijantoimestaan olisi vaatinut vaikkapa palkkaakin, niin olisi sitä
varmaankin hänelle mieluusti maksettu.
Ja pian tämä hänen palava ihailunsa bukanierien sankaritöitä kohtaan
kypsytti hänessä päätöksen, että ne oli tehtävä tunnetuiksi koko
maailmalle, ja hän rupesi kirjoittamaan muistiin niin monien sissien
elämäkertoja ja seikkailuja kuin suinkin sai tietoonsa.
Hän pysyi bukanierien parissa useita vuosia, kooten ahkerasti aineksia
kirjallista suurtyötänsä varten. Palattuaan vihdoin kotimaahansa 1672
hän julkaisi sen nimellä: "_Amerikan Bukanierit_, eli Tosiperäinen
Kertomus Bukanierien Viime Vuosina Länsi-Intian Rannikoilla
Toimittamista Huomattavimmista Yrityksistä j.n.e., Kirjoittanut Juhana
Esquemeling, Itse Bukanieri ja Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä".
Ylläolevasta kirjannimestä päättäen seurasi kirjallinen sissimme
todellisena kronikoitsijana tovereitaan heidän monilla matkoillaan ja
yrityksissään, ja vaikka hän mainitseekin olleensa "Läsnäolija Noissa
Murhenäytelmissä", ei hän koskaan kersku ottaneensa itse osaa mihinkään
julmuuksiin, joka seikka todistaa hänen olevan senaikuisiin oloihin
katsoen erinomaisen vaatimaton ja tunnollinen historioitsija. Jotkut
kuitenkin epäilevät hänen puolueettomuuttaan, koska hän ranskalaisia
suosien aina ylisti senmaalaisten merirosvojen sankarillisuutta,
ylevämielisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta pani kaikki erinomaiset
julmuudet ja veriset tihutyöt englantilaisten niskoille. Mutta oli
miten oli, Esquemelingin kirja saavutti suuren menestyksen. Alkujaan
hollanninkielellä kirjoitettuna se pian käännettiin englanniksi,
ranskaksi ja espanjaksi. Se sisälsi paljon valaistusta merisissien
historiaan; ja sangen monet edelläkerrotuista ja jäljempänä seuraavista
hämmästyttävistä seikkailuista ovat lainattuja tämän sissi-kirjailijan
teoksesta.
X luku.
BRASILIAN ROCIN TARINA.
Puhuttuamme äskeisessä luvussa sangen säyseästä ja rauhallisesta
sissistä, joka oli tyyni vaarinottaja ja historioitsija ja joka — jos
vielä eläisi — kelpaisi tulla valituksi mihin kirjailijayhdistykseen
hyvänsä, aiomme nyt kertoa oikeasta puhdasverisestä merirosvosta, jonka
mastonhuipusta varmastikin olisi liehunut musta lippu pääkalloineen ja
ristiinpantuine sääriluineen, jos tuo kerskaileva merkkikuva jo olisi
ollut muodissa senaikuisilla merisisseillä.
Tätä kuuluisaa bukanieriä kutsuttiin nimellä Roc (Kallio), koska
nimi hänelläkin piti olla ja hänen oikeata nimeänsä ei tunnettu;
syntyperältään hän oli brasilialainen, vaikka hollantilaisista
vanhemmista. Päinvastoin kuin useimmat ammattiveljensä ei hän ollut
vähitellen suistunut rosvoksi. Aikaisimmasta nuoruudestaan lähtien ei
hänellä ollut vähintäkään taipumusta millekään muulle alalle. Heti
mieheksi vartuttuaan hän oli verentahraama merirosvo, jonka mielihalu
paloi loistaviin urhotöihin. Pian hänelle tarjottiin hyvin miehitetyn
ja asestetun rosvolaivan päällikkyys. Sitten hän suoritti ensimmäisen
itsenäisen sotatoimensa käymällä hopeaharkoilla lastatun espanjalaisen
laivan kimppuun; vallattuaan sen hän purjehti saaliineen Jamaikaan,
joka oli yksi englantilaisten bukanierien suuria varastopaikkoja.
Siellä hänen menestyksensä herätti huomiota, hänen erinomaisille
päällikönlahjoilleen lausuttiin yleinen tunnustus, ja kohtapa hänet
tunnettiin Länsi-Intian ylisissin ylpeällä nimellä.
Tämä kuuluisa brasilialainen lienee ollut hirvittävän näköinen mies.
Hän oli roteva ja voimakas, kasvot lyhyet ja hyvin leveät, poskipäät
ulkonevat ja koko kasvojenmuoto arvatenkin muistuttava paljon
verikoiran kuonoa. Kulmakarvat hänellä olivat tavattoman isot ja
tuuheat, ja niiden alta vilkuilivat pienet, terävät silmät synkeästi
ympärilleen. Häntä ei kukaan voinut lannistaa katselemalla häntä kauan
ja tuikeasti silmiin. Hänellä oli tapana kävellä päivät umpeensa
paljastettu tappara, terä ylöspäin, käsivarrella, ja ken hyvänsä
rohkeni tuijotella häneen kummeksivasti tai ivallisesti, se sai äkkiä
tuntea tuon tapparan terän ruumiissaan.
Hän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen
väestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain
hidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka
hän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan,
etsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään
vielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään
Jamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä
kestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena
virkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä
hän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan
jokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista
kadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen
vierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.
Mutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti
puhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään
yksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua,
että hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa
ei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen
Esquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa
täydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi
tälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin
jäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei
ollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta
arvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi
enemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.
Kuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan
Länsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei
siellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi
syntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät
kuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista
kohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen
osoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen
periaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas
espanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera
kostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani
harvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia
kidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä
tavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin
hirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli
oikein esikuvallinen merirosvo.
Rocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi
runsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja
hänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä
äveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria
tuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista
oli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä
vaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva
uudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa
Rocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten
siitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta
hänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan
olosuhteiden mukaan.
Niinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella
näkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä
pienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään
kelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa
tilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen
luotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan
rauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut
Esquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen
miehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon
paremmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli
hänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu
vene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen
mies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja
kuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty
sissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen
verivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon
omiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta
tällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan
jalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.