He eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin
heidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli
tuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun
pakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan
Pietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja
pettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi;
mutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja
sissit saivat pahoin selkäänsä.
Mutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa
täytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai
espanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole
selitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.
Heitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety
rannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja
kohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja
päästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.
Tätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin
yleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja
Ranskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko
helmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin
puolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään
korjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja
rikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja
arvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen
oli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen
suuren ihailijapiirinsä sydämet.
VI luku.
PORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.
Edellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset,
ranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin
sissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä.
Siksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies
sekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen
erikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä
naapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään,
eivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta
ollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa
hyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan
siten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain
kanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.
Näistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota
kotimaansa mukaan sanottiin "Portugalin Bartolomeukseksi". Hän nimitti
itseään "flibustieriks", joka on väännös englantilaisesta sanasta
"freebootieri" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä
päälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät
itsestään.
Mutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä
hän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei
uraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut
ammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa
näihin "liikeyrityksiin", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä
hankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja
valikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet
ammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä;
sillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut
sen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin
kultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.
Karaibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa,
tuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan
niitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta
Havanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden
pyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille
kävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin
tuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa
iso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin
kahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla
paljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.
Espanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti
varustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka
eivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin
pienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se
nyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.
Mutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy
ottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa
pohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät
suurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää
onnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.
Niinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin
isoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan
rohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin
ja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle
voidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset,
jonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten
odotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä
kerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä
vastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön
vähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.
Havaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen
päällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen
varalta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua
luodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä
kohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja
sen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin
kuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät
kannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.
Mutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot
luodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne
ennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen
leveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa
kiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät
niiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle.
Hänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla
mies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.
Sissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat
riisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä
nyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit
vyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta
espanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä
oli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan,
ennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan
sotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin
pian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina
ja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän
matkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen
kamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään
erilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä
olisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään
tykkejään paremmin kuin tuonoin.
Mutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä
tykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain,
jotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus
ja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat
musketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain
vähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies,
joka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin
purjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio
tähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä
sen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten
välttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät
kannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään
pistäytyvän esiin.
Viisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan
rullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua
ison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä.
Mies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan
voi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää
kalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus
ei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän
miehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin
alkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi
purrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä
uudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin
epätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä
enää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella,
ja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä
haavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin
puolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai
nyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli
iso laiva Bartolomeuksen vallassa.
Se oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään
virui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista
oli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki
henkihieveriin silvottuina.
Niinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä
mereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta
Bartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä
tunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki
veneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista
terveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut
viittä kertaa suuremman miehistön.
Mutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan
niin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä
vähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita
hoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat
ja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin
tarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin
katsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin
viittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi
laivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä
aikoina.
Sittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja
korjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he
siihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen
ajelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei
ollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan
purjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin
P. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen
pääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.
Kotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan
matkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista
laivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä
saada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi
koettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli
Bartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan,
kunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu
yhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen.
Eräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa
oli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä
merkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa
selon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan
niin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen
miehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin
heidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen
vaihettelevaisuutta.
Espanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö
kuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto
purjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan
länsirannalle.
Yksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä
onnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja
riemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat
alastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai
parin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.
Mutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään
tai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen
harvinaisia.
VII luku.
SISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.
Matkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto
myrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka
kuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti
ensimmäisenä määräsatamaan.
Sen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein
oli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää
aikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia
miehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta
kun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt
tieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon
ihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin
ahdettuja ulkomaan villipetoja.
Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka
oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään.
Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä
oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt
tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli
jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan
miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen
olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän,
niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta
kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle,
suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian
kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia
upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi.
Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen
toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita
hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti
joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi
hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin
ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken
kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana
kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti
ottaa hengiltä.
Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan
säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli,
että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli
kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa
Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.
Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa
kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla
huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä
ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei
hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan
rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat
hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin
repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt
liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten
läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta
oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli
jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella
draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä
päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän
ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä
lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta
puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä
silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet
espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli
hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon —
ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.
Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan
katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi
näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä
kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui
vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat
ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita
ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja
hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti
tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat
häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja
laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta
ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian
uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa.
Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen
pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä
rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana
oleviin synkkiin metsiin.
Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen
pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen —
jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia
takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi
painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt
silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen
jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei
antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän
pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää,
tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä
hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin
päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta
kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja,
joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.
Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta
luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt
tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa
matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho
Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä
karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä.
Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja
katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja
sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut
määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen
uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.
Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai
kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain
kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan
kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä
rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja
ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja
simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin
mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden
tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden
yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin
ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi
paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen
paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan
saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin
petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.
Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli
sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä
ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi
aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen
poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan
noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä
laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää
edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että
hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi
hänelle ollut varma tuho.
Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään
suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan.
Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen
maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja
kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne
irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat
tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan
tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi
köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi
kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen
hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet
puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran
poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa
alla.