LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ
Kirj.
Frank R. Stockton
Englannista suomentanut
O. A. Joutsen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.
SISÄLLYS:
I. Uljaat bukanierit.
II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä.
III. Oppilaita ammatissa.
IV. Pietari suuri.
V. Tarina helmisissistä.
VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut.
VII. Sissi, joka ei osannut uida.
VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi.
IX. Sissi-kirjailija.
X. Brasilian Rocin tarina.
XI. Taistelutavat muuttuvat.
XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta.
XIII. Kuolleista noussut L’Olonais.
XIV. Laajaperäistä ryöstelyä.
XV. Kosto kohtaa.
XVI. Sissi-ruhtinas.
XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään.
XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa.
XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa.
XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä.
XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan.
XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle.
XXIII. Mustaparran mainehikas loppu.
XXIV. Keltanokka mustan lipun alla.
XXV. Bonnet jälleen rintamalla.
XXVI. Taistelu hietasärkillä.
XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo.
XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä.
XXIX. Merirosvo pienestä pitäen.
XXX. Meksikon lahden sissi.
XXXI. Aarteenkätkijä-sissi.
XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.
I luku.
ULJAAT BUKANIERIT.
Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä
siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja
mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut
minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten
merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän
elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja
kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.
Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin
Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja
urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.]
Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne
köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini
kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen
kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan
kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi
koko heidän loppuiäkseen.
Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet
minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän
ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin
ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani
arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt
saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa
olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin
viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden
kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.
Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi
tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt
ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän
olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava
piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän
iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät
enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä,
kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä
koulupoikaelämässäni.
Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia,
että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja
nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta
kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo
sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta
näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja
retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista
mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien
persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään
ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan
ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina,
että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän
maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin
haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden
harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat
tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.
<tb>
Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa
"ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan
vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka
alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".
Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli
Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti
uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä,
että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei
sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka
sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita,
mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten
kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta
enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.
Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan
Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka
tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät
epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen
muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat
säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa,
samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.
Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan,
ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan
niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin
tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan
lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä
saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".
Kun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta,
joka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he
ajamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä
säälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia
estääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia
kauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski
edelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman
metsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren
sisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset
yrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa
vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät
pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.
Täten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota
espanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien "lihankuivaajien"
välillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista,
tekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun
vain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti
uskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen
amerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja
veristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän
kauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen
olivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia
vastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat
vuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin
merellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli
koskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita
vastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.
Kun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa
varsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen
yhteisen nimen: "Rannikkoveljekset". Muu maailma, nimenomaan
espanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi
ja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän
ammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi
heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he
esiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä
ja tovereina.
II luku.
ERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.
Jo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin
alallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme
bukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.
Hyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin
yli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja
rannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit
kauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa
maailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi
voineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.
Nuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään
suhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen
julkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne
huomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi
tulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä
veikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi,
että se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan
sitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa
yhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että
he ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli
harjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut
eräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut
hyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.
Ollaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla
me emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin
nimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni
totuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme
syvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi
käytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.
Lähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita
ja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän
lähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden-
ja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien
tutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat
rikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen
takana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen.
Ollessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän
asetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien
ulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen
meriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään
valtuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista
merirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava
tutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten
henkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet
lähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri
löytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden
rauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri
oppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille
hyödyllistä asiaa.
Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen
menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen
matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli
löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että
niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka
eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa
tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat
vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.
Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän
espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin
orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli
joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan.
Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan,
käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta
sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka
oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat
tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita,
joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.
Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä
vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka
Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen
määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä
oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on
avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus
sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle
tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen
syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä
ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.
<tb>
On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti
merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana
esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja
merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis
Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.
Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin
lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar
Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan
alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään
kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli
pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita
merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö,
lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan,
vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.
Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake
purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de
Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä
paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä
neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän
kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät
olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa,
eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä
purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli
musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan
sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan
miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja
torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä
meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet
heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan
pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset
eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä
varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan
noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.
Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia,
taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia
ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis
Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja
osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa
ylevässä ammatissa.
Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja
tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat
he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja
välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta
näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä
paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet
kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois
kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä
jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä
ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis
keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin
pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja
surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli
kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja
pudotessaan taittanut niskansa.
Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen
merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene
päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti
uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin
intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa
kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani,
jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille
tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä
maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää
heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta
huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää
muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen
rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta
korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita
rosvojen laahata mukanaan.
Pari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan
Tienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi
rauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät
löytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä
kaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä
millään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä,
polttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat
laivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.
Mitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin
ainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä
siinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri,
jonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten
siirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti
kaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen
täydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.
Tuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri
ryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata
kotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat
mahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän
purjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian
paikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa
edelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä
seurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.
Tämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa,
joka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja
yksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan
kuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen
osallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta
riistetyt tavarat. Mutta "neitsytkuningatar" Elisabet ei ollut
tarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä
ja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi
rangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja
tulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin
satamaan.
Kolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas
Sir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa
sen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion
genovalaisen arvokas ammattitoveri.
Nämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia,
että vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka
Englannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille
läntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista
kauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia
merisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia
esikuvia jalolla elinurallaan.
III luku.
OPPILAITA AMMATISSA.
Kolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä
mieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului
heille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään
tekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä
omasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien
maiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta
elämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan
valtain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän
siirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina:
hävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia
asukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja
karaistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina
alkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta
bukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.
Bukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä
cowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä
perheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja
ja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten
Länsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita
espanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja
valitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten
myöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt,
erityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla
tapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti
pian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja
kotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.
Ja niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus
virallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar
Elisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen
länsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut
mitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä
syntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa
ryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten
oli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa
vastaan.
Mutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja
tottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan
irtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta.
Niinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän,
satuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan
rantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa,
että millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia,
niin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen
olleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut
osoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden
kunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen
miehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas
kapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean
kirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.
<tb>
Eräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen
ihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa
alusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa
ja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa
espanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen
tehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa
myöten kunnianimen "Hävittäjä"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä
olisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista
niillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai
karkoittaneet intiaanit tieltään.
<tb>
Muuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin;
ja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten
ihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja
ruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi
suosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta
ryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa
ja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.
Myöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat
purjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti
oli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia
joukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa
tottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät
valitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin
yhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi
hirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja
sotavoimassa.
On muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana.
Niin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää
veren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei
vallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat
tottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan
mantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita
kallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat
valtaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä
aarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään
puolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki
mitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään
kylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä
heille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen
aika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain
tunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan,
että mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta
hyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.
Siksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät
minkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat
englantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan
ryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria
aluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä
Amerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä
kalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin
saatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta-
ja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja
melkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät
enää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja
herkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti
menehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään
kuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä
siellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin
aarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan
sitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.
Helposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua
kolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan
valtaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin
paljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio
urhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein
yliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet
useimmille bukaniereille oleellisia.
Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia
näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt
uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat
yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta
merenkulun historiassa.
IV luku.
PIETARI SUURI.
Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan
ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies
näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä
sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita,
jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan
sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan,
jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä,
jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten
omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin
jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin
pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita
mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka
hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan,
ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.
Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla,
kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät
Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä,
eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän
tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo
hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka
haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut
käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän
ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja
perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan
Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen
matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.
Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he
onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta
karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään.
Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan
kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus
ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu
kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska
kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä
ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä
piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa
mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa
olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.
Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat,
kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille
vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat
menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa
isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa;
ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.
Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain
hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä;
ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä
suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän
ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä
laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa
enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli
kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi
autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa
mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan,
vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.
Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva
pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei
kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia
upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi
nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon
lähempänä.
"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi
joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin
tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä
se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä
veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin
lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös
laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi
päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.
Jos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin
mukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan.
Miekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet
espanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut
huomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia
tutkimuksenesineitä.
Mutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä
kipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät
nälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli
tarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki
elämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut,
ja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään
ympäröivältä pimeältä merenselältä.
Veneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa
haavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään
haavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa
sissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton
tehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus
voi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli
mahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi
kuoltava vihollislaivan kannella.
Kun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen,
tarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas
ulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin
yhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten
kimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja
tyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään,
ja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä
miehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.
Jotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo
oudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään
mitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti
taikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta
tipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan
eivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua
hoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne
kannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa
varoitushuutoakaan.
Laivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän
ääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat
historioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas
peliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään.
Iso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla
antautumaan. Hölmistynyt "hidalgo" (aatelismies) katsahti ympärilleen.
Jokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo
pistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.
Lopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen
väki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää
puolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain
ovet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli
Pietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.
Varmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät
laittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat
monias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä
purressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet
ruumiinsa.
Tämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari
suuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki
järjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu
laiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre,
jota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen
pitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki
kohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin
auttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen
takaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun
ikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.
V luku.
TARINA HELMISISSISTÄ.
Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen
aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin
rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen
suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä
koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren
elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi
ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen
vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.
Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin
Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti.
Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai
parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos
ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen
aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai
kauppalaivoja.
Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista
ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni
viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä
olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta
harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se
sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta
vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.
Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia
hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan
Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin
kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi
suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta
arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.
Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli
eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän
oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta
pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään
mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja
hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata
tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla
onneansa.
Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet
helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä
merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.
Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin
helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva.
Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä
tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti
hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana.
Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta;
mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja
tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin
ilmikapinata estääkseen.
Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan
mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa
kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa
tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että
espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä
lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.
Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö
uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran
suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat
molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta
simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen
jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja
kotoisissa metsissään.
Mutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä
rauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta
laskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin
julmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse
Ranskan Pietarin pikku purrella.
Tuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät
jonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin
häiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa
oli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.
Heti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen,
ryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa
ja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin
ällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he
pitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava
nälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan;
ja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne
espanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin
rosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa
kelpo aluksen käytettäväkseen.
Sotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli
siksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos
olisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli
aivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari
oli siis täysin turvassa sen puolelta.
Mutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän
ollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt
omansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä
tyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas
varasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi
niitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko
helmenpyytäjälaivaston.
Mutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin
hänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman
miehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset
pakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka
tavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan
kimppuun.
Parahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla
joutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen
suurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä
sotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle
verityöhönsä.
Mutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut
arvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että
helmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle
merelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti
lähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei
tuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä
voimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä
ammattirosvoja.
Kohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen
vartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta
purjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä
helmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.
Tuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että
sotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän
perässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä
sen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston
valtaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen
saaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka
purjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.