Olikin taas oikea kesäinen päivä. Hyvillä mielin ukko sonnustautui
rakkausasiaansa. Hän oli jo kaikesta niin varma, että oli uskaltanut
ostaa kihlajaisviinatkin valmiiksi. Poikakin oli saanut onkensa ja oli
tyytyväinen koko maailmaan.
Ja miten toivorikkaana ja onnellisena ukko nyt eleli ja oleili! Kuten
omalle pojallensa ainakin puhui hän taas asiastansa pikku Habakukille,
puhui veljellisesti ja koska sydän taas niin käski.
"Niin jotta miltä tää nyt sinusta näyttää?... Tää Hilda?" tiedusti hän
näet äkkiä. Ja taas poika ymmälle! Ymmälle poika ja sen otsanahka
kureiseksi!
"Ka... Niin jotta johan minä sinulle sanoin jotta minä ... _muutin_",
selitti silloin isä sitä, että hän oli vaihtanut morsiamiansa.
"Ka... Sen Vapun tähän Hildaan ... vaihtaa sukasin."
Mutta epäluuloinen poika jurotteli vain synkeänä, ruiskutteli ja
muljautteli. Tupakkaa pannessaan ukko silloin jatkoi tavallisella
selityksellä:
"Tää on ravakka eukko ... tää Hilda ja ... säyseä luonnoltansa, niin
että..."
Piippu oli puhallettava selväksi. Nyt hän voi jatkaa:
"Ja se on aina miehelle pääasia se, että... Jotta akka on säyseä ja
sopuluontoinen ja... Ja niinkuin nyt ravakka ja ... ja hämplänkräkkä,
jotta on eukko ja jotta..."
Oli puute sopivista sanoista. Hän puhaltaa pihisti ja koki jatkaa:
"Ka niin... Niin että nappihan se on housuissa se joka... Joka
reistingit reilassa pitää!" tokaisi hän loppuselkeyden.
"Pitäköön, vaikka mikä pitäköön... Ja vaikka mikä olkoon hämplänkräkkä,
niin en vain pelkää!" murisi epäileväksi synkistyvä poika tähän outoon
asiaan, ja niin alkoi ukon mielestä kaikki kirkastua valmiiksi.
* * * * *
Alkoi, mutta aina sattui sumentavaakin. Kun näet ukko ilmoitti, että
nyt sitä mennään takaisin Hildan luo, niin poika alkoi jurata ja
luimistella. Hän näet muisti, että eilen Hildan pojan kanssa tapellessa
hän ei ollut jäänyt velkaa, vaan -- onnetonta kyllä -- joutunut
saamamieheksi. Sen hän tajusi, ja lisäksi hänestä tuntui, että Hilda
on, ainakin poikansa puolesta suuttuessaan, kaikkea muuta kuin säyseä.
Siksipä hän jo jurahtikin ynseän:
"Enkä tule!"
Ja siinä se taas oli selvittelyjen alku!
"Et tule!" ynsähti ukko ja paukasi ylimalkaisen:
"Senkös pahusta sinä pelkäät!"
Niin! Siinä oli nyt pojalle. Pojan täytyi nyt vuorostansa ruveta
kiertelemään, sillä ei hän toki ilennyt tunnustaa, että todellakin
pelkäsi, sitä eilistä laskuaan nimittäin.
"Enkä pelkää!... En mitään pelkää!" peitteli hän asiaansa synkeällä
uhittelulla, mutta lisäsi vannoen:
"Mutta en vaan tule!"
"Pahus!"
Mutta turhia olisivat olleet ukon suuttumiset, turhia selittelyt. Poika
näet vain ynsistyi, ja kun ukko tiedusti taas syytä, kierteli poika jo
aivan isäänsä soimaten:
"Niin kun!"
Löysi hän sattumalta näet syynkin ja murisi, jatkaen ajatuksetonta ...
mitä sylki suuhun toi:
"Kun yhä vaan muutetaan jotta... Ensin Vappua ja sitten kuitenkin
Hildaa..."
Sattuikin se nyt! Ukko ihan kuin hölmistyi siitä. Mutta selvisi hän
toki, hapuili sanat ja puolustautua tolkutti:
"Ka... Muutetaan!... Niin jotta... Kehno!" kiivastui hän. Mutta nyt hän
hoksasi ja ilmoitti:
"En suinkaan minä nyt niin huikentelevainen ole, jotta otan
valitsematta..."
Jotta otan pahemman silloin kun osuu välillä paremman saamaan ja niin
jotta:
"Jotta ei sitä valitsematta ole akkaa ottanut muut kuin Aatami, joka...
Otti ensimäisen vastaantulijan, vaikka sillä ei ollut ... omaa
hamettakaan päällä..."
Ei siis malttanut odottaa ja valita, että olisi saanut paremman ja
varakkaamman.
"Mutta minkälaisen saikin sitte Aatami ... kun valitsematta otti!"
vetosi ukko voitokkaana jo tuloksiin ja ynseili: "Sai akan, joka syötti
miehellään semmoisen sopan jotta ... siitä oli armo ja autuus pois..."
"Mutta eipäs ollut pois!"
"Saakeli!"
"No ei kyllä."
Mene nyt selitä sille! Sotkeutuneena, vihastuneena, Hildan taloon menoa
peläten se vain tenäsi vastaan, ja niin oli sukeutua uusi, vaikeasti
ratkaistava väittely.
* * * * *
Mutta aivan odottamatta selvisi nyt asia. Paikalle näet osui tulemaan
se Hildan kihlattu sulhanen, Jysyrisen poika. Se oli käynyt ostamassa
kihlajaisväelle tupakkaa -- sillä tänään olivat julkiset kihlajaiset --
ja oli nyt paluumatkalla. Ukosta tuntui mies miltei sukulaiselta.
Olihan se hänen Hildansa vieras, kenties sukulainenkin.
Ja tämän Jysyrisen tulo se nyt keskeytti isän ja pojan välisen puhelun,
estäen siten väittelyn sukeutumasta.
"Ka!..." ilostui ukko ja jatkoi Jysyriselle:
"Niin jotta sinähän se olet se mies ... joka oli eilen sen karvarin
lesken luona?"
"Ka-a!" laiskotteli Jysyrinen ja myönsi:
"Jonkunhan sitä täytyy iletä minunkin housuissani miehen sijaisena
olla!"
"Ka!... Jonkun!" mukasi ukko ja alkaen puhella tästä viivähtämisestään,
s.o. kopissa-olostaan, hoksasi hän siinä jo selittää:
"Tulin viivähtäneeksi yli yön kun..."
Mutta löysi hän sopivan syynkin ja antoi tulla:
"Kun oli näet sen ... sen nyt Jussi Väänäsen asia toimitettavana
niin... Nää herrat..."
Ne ainaiset kiusanhenget! koki hän niille varmuuden vuoksi aivan
suuttua ja kertoi:
"Aikoivat ruveta herrat siinä asiassa kettuilemaan ja ... Linkslankaria
aikoivat ruveta selvässä asiassa tekemään, mutta..."
Arvasihan sen.
"Siitä tuli heille itselleen pietti!" kehaisi ukko voittoansa.
"Herroille itselleen pietti."
"Ka-a... Mikäpäs siinä muu!" Ei näet vaivautunut Jysyrinenkään
säälimään sen enempää Sortavalan herroja. Ukko mielistyi häneen.
Miehestähän voi saada puhemiehenkin. Niinpä tarjosikin hän sille ryypyn
ja alkoi jo pyyntöänsä valmistaen selittää:
"Minulla olisi sille karvarin leskelle vähä niinkuin... Niinkuin
nyt ... silmänlirkutusta niin", ujosteli ja kierteli hän ja nyt pyysi
suoraan:
"Niin jos vaikka sinä olisit siinä ... niinkuin ... vieraanamiehenä
asiassa, jotta..."
Loppusana puuttui. Hän haeksi sitä, ryyppäsi ryypyn, ehti sitä
tehdessään löytää sen loppusanan ja tokaisi:
"... Jotta asia tulisi luja ja... Ka niin, jotta mikä on luja, se on
myös kilpeä ynnä ... ynnä kova!"
"Ka-a... Mikäpäs siinä!" lupautui Jysyrinen, sillä hän luuli ukolla
olevan leskelle jotain raha-asioita: mene tiedä vaikka vielä maksuja
miesvainajan karvarintöistä.
Ja niin lähti nyt ukko Massinen poikinensa kosimaan Hildaa
lopullisesti. Omituista tässä oli ainoastaan se, että hänellä oli nyt
puhemiehenä morsiamensa kihlattu sulhanen. Mennessänsä hän mietiksi
millä puheilla voisi paraiten peitellä kopissa-olonsa, sillä ei sitä
nyt sulhasmiehenä ollessa ilennyt semmoista asiaa päästää julkisuuteen
pujahtamaan.
* * * * *
Ei siellä Hildan luona vielä ollut kihlajaisvieraita, mutta
parast'aikaa niitä odotettiin. Kahvit kiehuivat, ja Hilda itse oli
eilistäkin ihanampi: yllä ristiraitainen hame ja täyssilkkinen huivi
päässä. Ei ihme, että ukko tunsi tulevansa kuin taivaan iloon.
Ja oitis hän lyöttäytyi tarinaisille. Eilisestä alusta hän lähti ja
niinpä kysäisi:
"Niin jotta kalojako sinä, Hilda, sanoit eilen, jotta minun olisi
pitänyt Kiihtelyksestä tuoda?"
Hilda tuskin muisti enää koko asiaa ja tapaili:
"Niin jotta mitä kaloja?"
"Ka... Niitä Loitimojärven säyneitä!" selittää tokaisi ukko ja alkoi
valehdella:
"Tääkin poliisiherra pyysi ... kun tuli siinä hänen kanssa puheeksi...
Jotta jos minä toisin hänelle ensi kerralla säyneitä niin..."
Kai se nyt toki tällä peittyi koppiasia, laski hän, koki
rakkaudenkuumeessa mennä jo asiaan ja ilmoitti:
"Ja hyvinhän se tääkin meidän poika sanoi mielistyneensä tämän Hildan
säyseään luontoon..."
Varsinainen sulhanen lämmitteli lieden ääressä isänsä tavoin
takuuksiansa ja tupakoi laiskana. Hilda touhusi, tuskin kuuntelikaan.
Saapui jo joku kihlajaisvieras... Kohta toinen... Ukolle tuli kiire
saada asia valmiiksi.
"Ka ... Hilda?" kysäisi hän jo.
"Häh?" Ei se ymmärtänyt.
"Ka..." ilmoitti ukko ja jatkoi:
"Niin jotta ... se on tästä pojastakin säyseä parempi kuin äyseä!" koki
hän selittää. Tietysti ei Hilda eikä kukaan tarkoitusta tiennyt. Taas
uusi vieras. Ukolle tuli kiire.
"Jotta tuota, Hilda?" kysäisi hän jo siinä kiireen touhakassa kuin
vierasten tulosta älyn puolesta pökertyneenä.
"Häh?" ei Hilda vieläkään ymmärtänyt.
"Ka!" hikoili ukko. Saapui taas vieras. Pakkasi jo kiireessä
hätääntymään.
"Vai mitä, Hilda?" tenäsi hän.
"No!... Niin jotta mitä?" touhusi vain morsian asiasta mitään
ymmärtämättä ja aivan kysäisi:
"Häh?"
"Ka tuota!" koki ukko ja niin tokaisi siinä touhakassa sulhaselle,
Jysyriselle:
"Ka niin jotta... Jos sinäkin jo nyt tässä apuna sitä ... silmää
lirkauttaisi... Sen ... vierasmiehen puolesta nyt!"
Ymmästelivät ne vain. Olipa jo Hildan päähän pälkähtää sama ajatus,
joka eilen eksytti itsensä poliisimestarin: että näet tämä omituinen
ukko on joku älystään orvoksi jäänyt, toisin sanoen hullu.
"Niin jotta mitä?... Jotta silmää lirkauttaisit?" uteli hän jo, asiaa
oudostellen. Ei siis auttanut muu kuin siinä monen kihlajaisvieraan
kuullen sanoa suoraan jotta:
"Ka sitähän minä vaan arvelin lirkauttaa jotta... Niin jotta arvelin
tässä kosia sinua aviosäätyyn ja... Myötä- ja vastoinkäymisten iloon!"
Kaikki vaikenivat. Älysivät jo asian. Hildan silmät lensivät suuriksi.
"Ka", vahvisti ukko, imaisi savut ja selitti:
"Niin jotta eihän se ... silmä lirkauttaen pahene..."