Pian he olivatkin Sortavalaan tultuansa löytäneet Pinnasen Hildan
asunnon ja saapuivat sinne pari tuntia sen jälkeen, kun Hilda oli jo
lopullisesti päättänyt kaupan Jysyrisen pojan kanssa. Mutta Pikku
Habakuk oli ynseä ja juonikas. Se oli vaatinut, että isä olisi heti
kaupunkiin tultua ostanut lupaamansa ongen, mutta ei ukko ollut
malttanut poiketa puotiin. Oli vain kiirehtinyt Hildan luo, luvannut
ostaa ongen sitten kun pääasia on valmis ja ärjäissyt pojalle kovasti,
kun se oli yrittänyt jurata ja niskoitella. Siitä nyt pojan viha ja
ynseä mieli.
Mutta luojankiitos, oltiinhan toki nyt perillä! Hilda keitteli siinä
sulhasellensa harjakaiskahvia, ja sulhanen tupakoi onnellisena,
kauppaansa tyytyväisenä. Hildalla oli Habakukin ikäinen poika, ja se
söi voileipäänsä.
Mitäs siis muuta kuin koettaa päästä asiaan käsiksi. Kuulumiset oli jo
kysytty ja kotipaikka tiedusteltu. Ja nyt jo kysyä höläytti Hilda:
"Paljonko siellä Kiihtelyksessä nyt kalat maksavat?"
"Ka!"
Se oli eri kaloilla aina eri hinta.
"Säynettä saa huokeammalla kuin parempaa kalasorttia ja ... muikku ei
maksa paljon mitään", selitteli ukko. Poika jurnotti ja varustautui
juonittelemaan. Ja sanoakseen morsiamellensa hinnan aivan pennillensä
lisäsi vielä ukko:
"Niin jotta se on jämpti hinta!" Morsiantansa hän sillä
täsmälleen-sanomisellansa jo siten miellytteli.
"Täällä nuo nylkevät kaloistakin niin jotta!" päivitteli Hilda kuin
itseksensä, nosti kalavasun pankolle ja puheli:
"Ostin noita kuoreita ... vai mitä he lienevät niin ... lähemmä markan
näet nyhtäsivät kilosta!"
Puhe oli siis täydessä käynnissä ja asia sitä myöten kunnossa.
"Niin jotta sinähän se olet se Pinnasen leski?... Tää Hilda?" tiedusti
jo ukko varovaisuuden vuoksi.
"Ka, sinähän tässä on saanut olla ja kotkottaa... Sen ukon kuolemaan
asti!" todisti Hilda asian todeksi.
"No... Mikäpäs sillä sitten!" arveli siihen ukko ja selitti:
"Ne tässä matkalla sinusta juttusivat niin... Arvelin jotta pyörähtää
häntä katsomassa leskeä kun ... niinkuin jo sanoit niin... Niin jotta
se vain on ja kotkottaa!" Ei siinä nyt muitakaan sanoja suuhun osunut.
Niin syventyi hän jo asiaansa suoraan. Hilda oli hyvillään, puuhaili ja
arveli ukon puheeseen:
"Etpäs hoksannut tuoda kalaa!... Olisin tässä minäkin ostanut, jos
olisi ollut huokeampaa kuin täällä!"
Sulhanen -- se oikea, Jysyrisen poika -- oli siinä tupakoidessaan
tavallaan torkkunut. Nyt se ikäänkuin heräsi, haukotteli laiskasti ja
kysyi Hildalta:
"Niin jotta kalaako sinä sanoit!"
"Ka..."
Mutta sulhanen venytteli ja mukaili velttona:
"Mitäpä hänestä ostaa ... kalasta... Saa sitä Pälkjärvestä, kun vaan
viitsii pyytää!"
Niin jatkui. Asia tuntui luistavan. Ukko varustautui jo syventymään
siihen yhä syvemmin. Hän vain mietiksi nyt alkusanoja, eikä siinä
ajatus- ja puhepuuhassaan huomannut pikku Habakukin juonittelun
enteitäkään.
Hyvin mieltä myöten se Hilda olikin. Vähätpä siitä, jos sillä nyt
olikin tuo yksi pojan tenava! Oli juottanut jo ukolla kahvitkin, ja
asiastansa varmana alotteli jo ukko:
"Niitähän minä olen Kiihtelyksen Massisia!" lähtihän äkkiä uudestaan
aivan alusta, kuulumisista asti, toistaen siten tuon tiedon.
"Ka... Niinhän sinä sanoit jo", muisti Hilda todistaa. Mutta nyt
tarttui puheeseen oikea sulhanen. Se oli ainoastaan himmeästi kuullut
taannoisen kalapuheen alunkin ja kysäisi velttona nyt vuorostaan
ukolta:
"Ja niinkö, jotta säyneet ovat siellä Kiihtelyksessä hinnasta alle
paremman kalan?... Sinä sanoit?"
"Ka... Siinäpä se niillä korvilla vain säynekin pyörii!" todisti ukko,
meni taas asiaansa ja tiedusti Hildalta:
"Ja niinkö jotta sinulle kuuluu miehen peruina jääneen sitä pyöreääkin
rahaa?... Niin jotta sitä on vaikka hylkyä hangolla mättäisi?"
"Noo!... Mitäpä näistä ... köyhän rahoista kehuu", ujosteli Hilda,
puuhaili naimakauppaansa tyytyväisenä ja korjasi:
"Siinä nyt jos on muutama tuhat jäänyt niin... Ei sillä senvertaisella
vielä helvetin portit avaannu!... Niinkuin sille rikkaalle miehelle..."
"Ka-a!... Eihän se nyt sillä ensimäisellä tuhannella vielä taivaan
neulansilmä tukkeennu!" myönsi ukko, saamaansa tietoon tyytyväisenä,
puhui, jatkoi ja jo lisäsi omasta puolestaan:
"Mutta onhan se minullakin siellä Kiihtelyksessä sievonen talo ja...
Lehmät lypsää löllöttävät maidonpuolta!"
Johduttiin siis taas rikkauden viehätykseen. Hilda innostui. Siinä
morsiusonnessansa touhutessaan ja pyörähdellessään hän Massisen
rikkauksille jo siunaili:
"Niin jotta kannattaa sitä silloin köyhänkin kehua kun ... omat lehmät
löllöttävät ja ... on omat konnut ja senkin seitsemät muut!"
Se kelpasi ukolle. Aivan hän jo kehaisi:
"Ka... Pätiihän sen kiihtelykseläisen köllötellä kun on... Maitoakin
kun on korvoittain, niin että siinä olisi että..."
Kuinka nyt sanoisikaan:
"Että..."
Ei ollut löytää sopusanaa:
"Ka niin että... Että maito ja muijahan se on Kiihtelyksessäkin se
joka... Joka kaupungin ja kansan pystyssä pitää", sieppasi hän
loppuselkeyden ja mennen pääasiaan syventyi nyt jo kehaisemaan
itseäänkin, ilmoittaen:
"Ja mitä taas tähän minuun itseenikin tulee niin... Minä olen hyvin
sävyisä ja ... tätä nyt vaimoväkeä kaihtava mies!"
Ei siis mikään hameen jälestä juoksija, tupakoi hän, lisäten:
"Niinkuin ne muut Kiihtelyksen miehet, sillä... Niistä ei tahdo olla
koko miehistä muuhun kuin ... tätä nyt ... taivaallista ylenkatsomaan!"
löysi hän tapaillessaan oikean sanankin, tarkoittaen sillä sitä
Kiihtelyksen miesten syntiä, jota sanotaan kuudennen käskyn
ylenkatsomiseksi. Hän korotti siten omaa hyvettänsä näkyviin
ilmoittamalla naapuriensa synnit. Hildakin oli, kuten asia varsinkin
morsiamelta vaati, niistä kauhistuvinansa, ja tyytyväisenä toisteli
ukko:
"Ka niin..."
Ne Kiihtelyksen muut miehet! Semmoisia ne ovat, hyviä, jotta:
"Jotta itsekunkin naisen ympäri käy Kiihtelyksessä niin monta kiljuvaa
jalopeuraa kuin on pitäjässä miestä", innostui hän. Sulhanen oli
vetäytynyt Hildan sänkyyn selälleen, haukotteli unisena ja tokaisi nyt
puheeseen:
"Ka... Sittepä se on ... tää Kiihtelys ... naiselle oikea ...
paratiisi..."
"Ka!" myönsi ukko innokkaasti. Hilda siunaili, mutta sitten äkkiä alkoi
päivitellä:
"Mutta samanlaista 'paratiisiapa' tuo on jo tälle turvattomalle
naiselle muuallakin... Niinkuin nyt täälläkin Sortavalan kaupungissa...
Kiljuva jalopeura juoksee jo jokaisen hamekankaankin jälestä..."
Aivan hän jo oli nousta sitä maailman pahuutta vastaan ja päivitteli:
"Täälläkään jos ei vaan olisi kadulla poliisia, joka toki pitää vielä
jalopeuroja kurissa, niin ei sieltä ainoakaan akka enää lankeamatta
kotiinsa palaisi!..."
Hän oli aivan innostunut, ja ukko oli tyytyväinen.
"Mutta onpaan toki Herra sinut suojellut... Niin jotta ... annat toki
hameellekin rauhan... Etkä sen jälestä juokse!" hyvitteli häntä
innostunut morsian. Se kelpasi.
"Ka... Sitä aina toki yksi vanhurskas Sodomassakin säilyy ... minkä nyt
Kiihtelyksessäkin, niin että... Että aurinko on aina kuuta kirkkaampi",
kainosteli hän ja jo aivan todisti viattomuutensa, ilmoittaen:
"Tätäkin ainutta poikaa... Viisikymmentä ajastaikaa odotin että... Niin
että se on niinkuin ... paastota ja ruumiillisesti itseänsä valmistaa!"
Niin viaton hän on siis vaimoväen suhteen. Asia yhä vain kirkastui. Nyt
hän jo alkoi puhua muista ansioistansa. Raittiudestansa hän selitti:
"Ja mitä nyt viinan puoleenkin tulee niin... Se on että siinäkin
asiassa... Se on tilkka vähemmän kuin hilkka!" sanoi hän
raittiuspuolensa niin tarkasti kuin asian arkuus vaati.
Mutta nyt tarttui taas sängyssä lojuva sulhanen asiaan ja ilmoitti
rutosti:
"Sinun pitäisi sitten ottaa akka... Kun sinä vielä niin perin ...
poikamies olet!"
Se tuli kuin tilauksesta. Sen välityksellä johtui näet ukko nyt
kosimisasiaansa, niin että voi ruveta siitä puhumaan suoraan. Niinpä
hän ilmoittikin nyt jo avomielisesti:
"Kaa... Sitäpä minä tässä olenkin jo vähä... Niinkuin sinnepäin silmää
iskenyt ja... Ja jotta se on ... jämpti ... Akanoton suhteen jämpti."
Ei hän ollut odottanut, että asia menee näin helposti ja pian.
"Onkin tässä Herra jo minut auttanut viisaammalle puolelle ikää
niin..."
Hätäkö silloin on ottaa eukkoa, tarkoitti hän siinä tupakoidessansa. Ei
ollut vain tullut vielä sitä otetuksi, kun ei Kiihtelyksessä ollut
sopivaa akkaa. Hän morkkailikin sitä selittäessään Kiihtelyksen
naisväen semmoiseksi kuin se on:
"Hukan hännästä tehtyjä ovat eikä Aatamin kylkiluusta ... koko
Kiihtelyksen akat!" ilmoitteli hän niiden kelvottomuudesta. Tarkoitus
oli imarrella sillä Hildaa: kohottaa häntä, alentamalla hänen
kiihtelykseläisiä sisariansa... Puhe kelpasikin. Siunailtiin jo
Kiihtelyksen eukkojen pahuutta. Hildakin jo sitä päivitteli, kunnes
hoksasi sulhasensa mieliksi korottaa omaa hyvettänsä ylemmä
Sortavalankin toisten vaimojen hyvettä. Siinä mielessä hän soimaili:
"Mutta onpa tuota täällä Sortavalassakin akkojen joukossa syntistä jos
on vanhurskastakin, niin että... Juoksevat toiset akat miesten perään
niin että... Piimäkorvon vanhasta vanteesta tehtyjä niiden luulisi
olevan koko Sortavalan akkojen ... eikä hurskaan Aatamin kylkiluusta!"
siunaili hän niiden pahuutta. Niin jatkui. Ukko puolestansa tuomitsi
yhä Hildan eduksi Kiihtelyksen vaimoväkeä. Nyt hän niiden pahuudesta jo
ihan alistunein mielin hurskasteli:
"Mutta se on Luoja viisaudessaan tahtonut rangaista sitä maailman
perukkaa sillä tavaralla... Näillä nyt Kiihtelyksen akoilla, niin
jotta... Jotta liha on enemmän kuin veri!" syventyä töksähti hän
liiaksi, mutta selviytyi toki ja Hildaa yhäti vain imarrellaksensa
jatkoi:
"Niin että hanan keritsijöiksi niistä nyt voisi Kiihtelyksenkin akoista
olla ... mutta... Mutta että..."
Oikea sulhanen tarttui taas asiaan. Laiskana arveli se:
"Ka-a... Muttahan se aina ennen ettää on..."
* * * * *
Mutta nyt alkoi asia jo hiukan sotkeutua. Tosin vasta hiukan.
Vastuksen hänelle nimittäin heitti taas -- ajatelkaa -- hänen omasta
puhemiehestänsä, pikku Habakukista. Tähän asti se oli oudossa talossa
vierastellut, ujostellut ja pysynyt senvuoksi juonittelematta, vaikka
onki olikin kaivellut sisua.
Mutta synkistynyt hän oli sitä mukaa kuin ongenosto-asia tässä
naimakauppaa hieroessa lykkäytyi. Samalla oli hän jo alkanut perehtyä
taloon, saanut rohkeutta ja oli jo oikeastaan aivan juonitteluvalmis.
Olipa jo kerran sysännyt Hildan poikaakin, joka oli yrittänyt
salavihkaa panna hänen takkinsa helmaan pihdin. Siitä oli taas
sukeutunut molempien poikien välille hiljainen viha.
Mutta eikös poika nyt äkkiä ryhtynyt panemaan tupakkaa! Hilda ihan oli
hämmästyä moista näkyä.
"Herrasiunaa!... Niin jotta joko se polttaa ihan piipulla!" siunaili
hän silmät pyöreinä.
"Ka-a... Aikansa ratoksi ... onhan se aina vähän pihauttanut!" täytyi
ukon pakostakin myöntää silminnäkyvä asian osa todeksi. Poika sytytti
piippuansa ja väänsi samalla ukkoon epäluuloista, altakulmaista
katsetta.
"No en minä mokomaa näkyä!" siunaili Hilda ihmeissänsä, touhusi ja
äkkiä kysyä pöläytti:
"Mikä tämän nimi vielä on?"
* * * * *
Siinä se oli nyt se pahin ja arin kohta. Poika jo muljautti ukkoon
hyvin pahasti, ja ukko kierteli ylimalkaisella:
"Ka-a... Miksi häntä sanonevat..."
Ja asiaa painaaksensa hän otti ja äkkiä ansioksensa ilmoitti:
"Mutta ei näitä minulla, kuten jo sanoin, ole muuta kuin tää ...
yksi... Vai mitä sinä tähän arvelet?" käänsi hän senkin puoli
tolkuttomaksi kysäisyksi Jysyrisen pojalle. Painuihan siten nimiasia
pois puheista.
"Ka-a!" laiskotteli sulhasmies, haukotteli ja arveli:
"Ka eipä sitä viitsi yhtä vähempää laittaa ... jos kerran laittaa ...
lapsia..."
"Ka... Ei..."
Mutta ei sekään sotkenut nyt pahinta. Hilda touhusi, siunaili piipulla
tupakoivaa poikaa ja taas tenäsi:
"Niin jotta minkä sinä sanoit tään nimen olevan?"
"Ka-a... Sepä se vain... Se ... sen profeetan paljas kaima..."
"Häh?" tenäsi oudostunut Hilda, ja poika jo niiskautti ja ärähti kovin
vihaisesti. "Niin jotta mikä kaima?"
Täytyi se siis sanoa. Hän tapaili:
"Ka-a... Se... Tää... Se nyt vain... Se... Habakuk!"
Mutta...
"Elä valehtele!" ärjäisi silloin poika kuin pistetty. Ukko ihan
sekoittui.
"Ka!... Perhana!... Niin jotta mitä sinä nyt ... kiroat!... Kehno!"
tapaili hän pojalle kuin pökertynyt. Mutta poika vain tiukkeni, sillä
hänhän ei sietänyt nimeänsä. Koko talo oli kohta kuin toiseksi
muuttunut. Sulhanenkin vääntäytyi jo sängynreunalle istumaan.
"Vai valehtelet!" yritti ukko ynseänä puolustautua, mutta poika ärjäisi
synkkänä:
"No valehtelet kyllä!"
"No!... Kehveli!"
Suututti se tenava. Pilaa tässä vielä koko naima-asian. Mutta se vain
yltyi:
"Itse olet Habakuk!" uhitteli se. Hildan pää oli oitis pyörällä ja
silmät suurina.
"Tuommoinen se pahus on!" hätäytyi jo ukko siinä morkkaamaan poikaansa
Hildalle. "Sanoo jotta minä tässä valehtelen ja... Ja jotta se on
se ... vörklööri..."
"No valehtelet kyllä... Ihan kaikki valehtelet!" yltyi poika ja
tolkutti umpimähkään kuin älytön:
"Valehtelet jotta lehmät löllöttävät ... ja jotta on kontu ja...
Säyneet ja... Ihan kaikki valehtelet..."
Itku jo pakkautui kurkkuun. Ukko pökertyi miltei älyttömäksi.
"Kehnon elävä!" kiivastui hän ja koki väittää:
"Minkätakia minulla ei olisi kontua... Kun on ihan oma perintötalo
ja ... manttaaliin pantu vielä ja..."
"Mutta eipäs ole!" ärjäisi poika keskeyttäen. Ukko joutui jo pois
suunniltansa.
"Elä kiroa kuule, paholainen!" ärjäisi hän ja uhkaili:
"Tahi kun otan remelin vyöltäni ja sillä voitelen niin."
"Otappas... Tokko uskallat!"
Ja Hildan poikakin pääsi nyt rohkeuteensa käsiksi. Sillä nähtyänsä nyt
Habakukin saaneen isästä lisävihollisen uskalsi se jo irvistää ja
härnätä:
"Habakuk... Haba... Haba... Habakuk!" ilkkui se.
* * * * *
Mutta silloin iski Habakuk nyrkkinsä pojan niskaan ja ärjäisi synkeän:
"Elä hauku!"
Ja siitä se alkoi. Pojat tarrasivat käsiksi, mutta Habakuk siinä
enimmät antoi. Hildan poika parkui. Äiti repi sitä nujakasta eroon,
siunaili ja sadatteli ja lopulta jo hätäpäivissänsä rähähti isälle
äkäisen:
"Ja... Etkö tule sinä kakaraasi kurittamaan!"
"Saakeli!" oli ukko valmis, varsinkin kun itse morsian nyt käski.
Kiireesti päästi hän vyöremeliänsä kuritusaseeksi.
Kiireesti mutta myöhään. Poika näet huomasi ajoissa vaaran ja syöksyi
kadulle että kintut vain vilahtivat ovessa. Mutta ei isäkään nyt
hellittänyt.
"Minä sinulle, kehno, annan!" uhkaili hän sekä kostonhimoisena että
myös morsiantaan miellyttääksensä ja niin riensi pojan jälestä
antaaksensa sille kuria, kuten morsian oli vaatinut. Alkoi lyhyt
kilpajuoksu.
"Se tappaa... Se tappaa... Ukko tappaa!... Voi, voi!" parkui edellä
painava poika kauhuissansa. Paikalla osui olemaan poliisi. Se luuli
asiassa olevan toden hätänä, tarrasi ukon niskaan, ja niin siitä alkoi
kulku poliisikamaria kohti.